Kissa kiitoksella elää?

Ei kissa kiitoksella elä. Vai elääkö? Monesti erilaisista työtilaisuuksista tarjotaan taiteilijalle palkaksi näkyvyyttä, mainetta ja kiitosta. No tuleeko sitä? Perinteisesti ainoa palaute taiteilijalle on se klassikko ”Onnea!” tai lehtikritiikki. Onnea tarvitaan aina, mutta riittäkö se? Nykyään kritiikki alkaa olla jo harvinaisuus ja joskus kritiikitkin ovat asiantuntemattomia ja yliolkaisia. Muutamaan merkkiin ei välttämättä saa syväluotaavaa analyysiä ja joskus kriitikkokin sattuu olemaan epäpätevä tai ”huonolla tuulella” ja lyttää koko taiteilijan. Kun toimeentuloa on melkein mahdotonta kääriä kasaan, niin saako mistään edes sitä kiitosta?

Oman kokemukseni mukaan varsinkin kollegat ovat hyvin varovaisia kommentoimaan toistensa tekemisiä, koska liikutaan herkillä alueilla. Harva edes ehtii perehtymään niihin niin tarkasti, että pystyisi antamaan asiantuntevaa palautetta ja miksi pitäisikään? Välit säilyvät parempina, kun ei mene puuttumaan. Kuvataiteilijoille joku menee aina kokeilemaan yleispätevää ”ihan hieno” tai ”ihan kiva” -kommenttia, mutta se on virhe. Herkkä taiteilija ottaa sen loukkauksena, koska se kertoo siitä, että kommentoija katsoo teosta pintapuolisesti, sivuuttaa sen syvemmät merkitystasot täysin ja kuittaa ehkä monen vuoden työn väheksyvällä latteudella.

Olen itse usein miettinyt juuri taidemuotojen erilaisuutta välittömän palautteen suhteen. Kuvataiteilja ei välttämättä koskaan näe ihmisten reaktiota omaan työhönsä samoin kuin esimerkiksi esiintyvä taiteilija. Itse sekä esiintyneenä että näyttelyiden pitäjänä olen huomannut, kuinka mahtavaa on elävän yleisön välitön palaute, kun huomaa, että joku silmäkulmallaan vilkuilee vähän kiinnostuneena, jalka vippaa, tms. ja sitten ne aplodit. Se on ihan toista, kuin syvä hiljaisuus. ”Nyt oli tosi hyvä veto” -hivelee korvaa ja sielua. Sitä jopa tekee asioita siitä silkasta ilosta, mistä huomaa saavansa kiitosta.

Taiteilijat saavat niin harvoin palautetta työstään (varsinkaan positiivista) että väistämättä moni alkaa kokemaan esim. apurahat liki ainoana palautteen muotona. En saanut=olen siis paska (tai joku muu on idiootti), sain=olen siis hyvä, on tuttu ajatuskuvio. Tämäkin on vaarallinen tie, koska raja viimeisen saajan ja ensimmäisen saamattoman välillä voi olla olematon tai jopa käänteinen. Hakemuksia punnitaan niin monelta kantilta ja monilla silmillä, että lopputulos on hyvin monen tekijän summa. Kaikille ei kuitenkaan riitä. Ei siitä voi liian pitkälle meneviä päätelmiä tehdä.

Toimeentulo toki olisi ihan hyvä palaute ja kannuste. Itse olen ollut lukemattomia kertoja heittämässä hanskoja naulaan, koska itselle omaksi iloksi on kiva tehdä tiettyyn pisteeseen asti, mutta ammattillisesti se on aika älytöntä ja usein turhauttavaa. Sitten joku pieni merkki jostain kertoo, että taiteella on ehkä sittenkin jollekin muullekin jotain merkitystä ja joku ropo ehkä laariinkin joskus valuu. Joku ehkä ostaakin teoksen juuri suurimman epätoivon hetkellä.

Taide ilman kommunikaatiota on vähän turhaa. Palautteen kautta määrittää myös omaa paikkaansa yhteisössä ja kentässä. Ikävän usein ajattelen, että olen kelvoton, ellei toisin todisteta. Tosin, esimerkiksi yleisöpalstojen palaute voi olla varsin ajattelematonta ja murskaavaa. Taidetta vastustetaan ihan periaatteen vuoksi. Kuvitellaan mitä ihmeellisimpiä argumentteja ja suojaudutaan poteroihin taiteen joskus ravisuttelevilta muodoilta. Näitä ei kannata lähteä turhaan lukemaan, menee koulutus ja ammattitaito hukkaan.

Joskus sanotaan, että työ tekijäänsä kiittää. Mitä sekin tarkoittaa? Olisiko se tunne, kun on saanut työlään teoksen valmiiksi ja voi hetken ihmetellä sitä ennen muuta yleisöä ja todeta ”minä tein tämän, ihan itse”. Joskus kyllä tuntuu, ettei työ kiitä mitään. Moni työ olisi voinut ihan hyvin jäädä valmistumatta, kun katselee varastotilojaan ja täyttyviä työhuoneen nurkkia.

Mikä on se kiitos, jota kaipaan? Miksi se kiitos ja kehu olisi tärkeää? Taiteilijan työ on monilta osin kuormittavaa: epävakaata, turvatonta, yksinäistä, epäarvostettua, kannattamatonta, epäsäännöllistä, stressaavaa, turhauttavaa, jne. Alalle ajautuu paljon herkkiä ihmisiä, ehkä epävarmoja, mutta tunnollisia. Jatkuva epävarmuus omasta tulevaisuudesta vaikuttaa jaksamiseen ja sitä kautta motivaatioon ja terveyteen, ehkä vielä ”uskonpuutteeseen” -onko tämä taide oikeasti tärkeää vai ei. Tarvitaanko minua? Hanskat naulaan on vaihtoehto, josta moni ei uskalla edes puhua, koska putoaminen oravanpyörästä on suuri riski. Otat vähän taukoa asioiden tärkeysjärjestykseen laittamiseksi, ja pian huomaat jääneesi sivuun kaikesta…

No tunnustetaan, että kyllähän se kehuminen on vaikeaa. Suomalainen kulttuuri on niin pitkään ollut kehukielteinen. Ylpistyy. Itse en olisi koskaan edes alalle päätynyt, jos en olisi viettänyt vuotta Yhdysvalloissa, jossa positiivinen kannustus oli arkipäivää. ”Wow, you’re a true artist” -kommentit vaikuttivat omaan minäkuvaan. Kasa diplomeja, jotka sain koulun valokuvauksen vuosikisassa toimivat myös positiivisena palautteena puhumattakaan vuoden tulokkaan tittelistä. Kotosuomessa palautekulttuuri tuntuu kielteispainotteisemmalta. Tunnustan, ainakin itse löydän virheitä ja puutteita liian helposti ja en aina osaa pitää niitä omana tietonani. Kehuminen taas tuntuu jostain syystä nololta. Itse menen noloksi, jos kehuja tulee liikaa tai ne tuntuvat perusteettomilta. Joskus ihan pieni sivuhuomio saattaa toimia palautteena. ”Olet varmaan tehnyt tätä enemmänkin” silloin kun on vasta alussa -lämmittää aika kivasti.

Itse tällä hetkellä yritän pidättäytyä kommentoimasta kovin avoimesti vertaisarvijoitsija-asemani vuoksi. Jokaista pitää yrittää arvioida omien mieltymysten ulkopuoleltakin, ei voi mennä pelkällä ”tykkään/en tykkää” -asenteella. Se on vaikeaa ja myös turhauttavaa ja ärsyttävää. Koska myöskään arvijoitsija ei saa työstään mitään palkkaa, niin voidaanko sopia, ettei meitäkään lynkata. Siitäkin pyyteettömästä työstä soisi saavansa vaikka kiitoksen palkaksi. Vaikka kuinka v****ttaisi.

Olisi kiva myös kuulla kokemuksia palautteen merkityksestä. Pieniä tapauksia, joilla on ollut suuri merkitys. Nimiä ei tarvitse mainita.

Anne Tamminen

Kirjoittaja on mm. kuvataiteilija, Forum Artisin hallituksen jäsen, vertaisarviojoitsija ja harrastaa vakavissamäärin laulua.

Mainokset

Taiteilua työelämässä

Taiteilijan työ mielletään helposti joksikin tavallisuudesta poikkeavaksi. Vastakohdaksi viisipäiväiselle työviikolle, joka täyttää kolmasosan joka arkipäivästä. Taiteilija, abstrakti ajattelija, uurastaa yön pimeinä tunteina kammiossaan ja lepää päivisin. Kulttuuriälykkö mielistelee seurapiireissä mesenaatin ja tuohen toivossa. Kaikille tuttu taivaanrannanmaalari tilittää taas rahaongelmiaan julkisuudessa. Nero vai boheemi? Myyttisesti kumpaakin, ja sitä myötä elämänrytmissään ja työntekijänä epätavallinen ja epätyypillinen. Siis kaikkea muuta kuin minä.

Niinkö? Työn tekeminen, sen eetos ja arvostus ovat viime vuosikymmenillä olleet kiihtyvässä kierteessä. Lingosta on singonnut ulos määräaikaista työtä, pätkätyötä ja etätyötä, nyttemmin myös projektityötä, vuokratyötä ja silpputyötä. Voin olla freelancer tai itseni työllistäjä, mikä ettei yrittäjäkin. Epätavallisesta ja epätyypillisestä onkin tullut tavallista. Turvallisen tekstinkäsittelyn sijaan minulta vaaditaan joustavuutta, itseluottamusta ja mielipiteitä, taloudellisen epävarmuuden sietokykyä, ihmissuhdetaitoja, lojaaliutta ja toisaalta riippumattomuutta. Muuttumatonta ja toistaiseksi voimassa olevaa, tavallista työelämää ei juuri ole enää olemassa.

Selvä. Jos kerran työn muodot ja toimeentulon mutkat ovat nämä, voin asettaa pelille omatkin ehtoni. Työ on minulle tärkeää ja haluan, että se on palkitsevaa. Haluan olla työssäni luova, vapaa, monipuolinen ja itsenäinen. Ennen kaikkea toivon, että työllä on merkitystä minulle ja muille. Työn tulee olla sisällöllisesti tyydyttävää. Työllä on myös tultava toimeen.

Tällaisen työn (tai minkä hyvänsä työn) löytymiseksi tarvitaan curriculumien kirjoittelua yötä myöten, itsensä likoon laittamista, aktiivista verkostoitumista ja suhteiden hyödyntämistä, uusien tuttavuuksien tapaamista vaikkei yhtään jaksaisi, oman joustavuuden testaamista ja pään kylmänä pitämistä. Joku tekee tämän kaiken hallitusti, joku kyynärpäillä taktikoiden. Toisella menee hermot, toisella rahat ja pari tuoppiakin. Varmaa prosessissa on ainoastaan oravanpyörän uusi kierros yleensä pikemmin kuin myöhemmin. Kauanko jaksan erilaista elämänrytmiä ja ammatillista epävarmuutta? En ole tottunut tällaiseen. Kuinka moni minua vielä arvostelee ja arvioi?

Kun oikeastaan kaikesta maailmassa on tullut epätyypillistä ja epävakaata, ovat taiteilijat ja luovan työn ammattilaiset selviytyjien joukossa. Samassa veneessä soutavat voimakkaimmin ne muuntautumiskykyiset toisinajattelijat, jotka ovat tinkimättömiä, itselleen uskollisia ja valmiita elinikäiseen kehittymiseen. Ne, jotka etsivät onnistumisen kokemuksia, ovat joustavia, monipuolisia, yksilöllisiä ja toisaalta kansainvälisiä verkostoitujia, nopeita oppimaan. Persoonalla on niin ikään merkitystä. Moni taiteen ja kulttuurin parissa työskentelevä kokee ja säteilee työn imua; myönteistä omistautumista ja uppoutumista, joista saa nautintoa. Välillä toki kiristellään hampaita ja vyötä, mutta se kuuluu asiaan. Epävarmuuden sietämistäkin voi oppia. Siinäpä vasta itselleni puhdetta.

Jos taiteilijat ovatkin aiemmin olleet alakynnessä työelämäuskottavuuden suhteen, nyt on hyvä hetki ottaa vahinko takaisin. Nero tai boheemi, sama se, kunhan on ammattilainen luovimaan jatkuvasti muuttuvassa maastossa eikä anna työntekoon liittyvien, jo vanhanaikaisiksi käyneiden konventioiden rajoittaa tekemistään. Asioita ei tarvitse aina suorittaa samoin kuin ennen ja näkökulmaa pitää vaihtaa. Työelämä voi oppia taidekentän tekijöiltä tunneälykkyyttä, sydämen sivistystä ja kriittistä ajattelua; puhutaan jopa karismataloudesta. Kokemukset ”vapaasta” ja epätyypillisestä työstä ovat lisäksi arvokasta kauppatavaraa: erilaiset Arts & Business -mallit, joissa taiteilija on mukana yritysten innovaatiotoiminnassa tai työyhteisöjen hyvinvoinnin parantamisessa, ovat tätä päivää. Ovet ovat avoinna taidemaailman ulkopuolellekin.

Siinä, että taiteilijat tämän epäsäännöllisen maailmankaaoksen keskelläkin saavat tuotettua syviä merkityksiä ja upeita oivalluksia, kuvaa ajastamme, on jotain varsin lohdullista. Ehkä minäkin, uudenlaisten työtapojen opettelija, uskallan pian heittäytyä ja riskeerata, pistää itseni peliin. Siihen tulen tosin tarvitsemaan tukea.

Pelkäänpä pahoin, ettei yleistä apuluukkua yhä silppuisammaksi käyvän työelämän kysymyksille ole vielä keksitty. Jo ovat taiteilijatkin vuosikausia odotelleet turvaverkkoja hyvinvointinsa, terveytensä, työturvallisuutensa, verotuksensa ja sosiaaliturvansa suhteen. Päättäjillä olisi paljon tehtävää ja pikaisesti. Kun lopulta koko (työ)elämä alaan katsomatta liukuu pysyvään epätavallisuuden tilaan, tarve yksilöllisesti joustaville yhteiskunnan ratkaisuille on huutava.

Voihan tietenkin olla, että uusi alkuräjähdys ehtii ensin. Se, mikä olisi tällaiselle turvallisuushakuiselle tyypille kauhistus, olisi toiselle voimakas inspiraation impulssi.

Veera Laurila

Kirjoittaja on tuottaja, joka työskentelee työnsuunnittelijana Taiteen edistämiskeskuksen Lounais-Suomen toimipisteessä Turussa. Hän antaa taiteilijoille henkilökohtaista neuvontaa työllistymis- ja toimeentuloasioissa ja on kiinnostunut taiteen sekä työelämän välisistä yhteyksistä.

Mikset sitten kirjoita? – luova työ ja lykkääminen

Muutama päivä ennen joulua jätän ensi syksyksi kaavaillun kirjan käsikirjoituksen kustannustoimittajalle. Se polttelee mieltä, en malttaisi irrottautua. Ajattelen, että joulunpyhinä istun saunassa, katselen ikkunasta lumisia puita, annan tekstin levätä. Ehkä pääsen siihen kiinni taas joulun jälkeen.

Melkein enemmän kuin mitään rakastan kirjoittamista silloin, kun se sujuu. Mutta miksei se voi sujua koko ajan? Kirjailijan työssä tyhmintä on jatkuva kirjoittamisen yrittäminen. Kirjoittaminen ei ole pakotonta lasten leikkiä, jossa keveän virtaavasti siirrytään vaiheesta toiseen. Tai se on sitä harvoin. Useammin työhön liittyy vastus. Leikkivät lapset eivät sitä tajua. Jos lasten kuullen tuskailee, ettei saa kirjoitettua, he sanovat: no mikset kirjoita?

Claes Andersson on kirjoittanut tästä luovaan työhön liittyvästä ambivalenssista. “Haluan kirjoittaa, mutta kuitenkaan en kirjoita. Päätän kirjoittaa, mutta löydänkin itseni jostain aivan muusta puuhasta, paossa kirjoittamista.” Kaikille kirjoittajille on tuttua pakottava tarve siivota ruokakaapit tai kirjoituspöydän laatikot ennen kuin voi rauhassa asettua tekstin ääreen. Paitsi että ensin pitää vastata sähköpostiin, lukea Facebook-viestit, varata pari kirjaa kirjastosta ja lukea ne.

*

Kirjoittajaoppaita lukiessa olen törmännyt rumaan sanaan prokrastinaatio: se tulee latinan sanasta cras, “huomenna”. “Älä kirjoita tänään sellaista, minkä voit lykätä huomiseen.”

Prokrastinaatioon on monenlaisia syitä. Yksi liittyy siihen, miten aivot toimivat. Ihmisaivojen kannalta henkinen työ on kovin abstraktia. Ne kehittyivät kymmeniä tuhansia vuosia sitten olosuhteissa, joissa ihminen teki konkreettisia asioita selvitäkseen hengissä. Aivoilla on siksi taipumus lykätä epämääräisiä, abstrakteja ja huonosti motivoituja asioita. Niillä on oltava hyvä vastaus kysymyksiin mitä, miksi ja miten, jotta ne saavat suuntauduttua tekemiseen. Ehkä selkeä seuraus työstä motivoi: kun teen tämän, saan rahaa/ kupin kahvia ja lohileivän/ palkinnon/ päänsilityksiä? Näin täytyy itsensä suggeroida ajattelemaan.

Wittgenstein vertasi filosofista ajattelua sukeltamiseen. Sukeltaessa keho pyrkii luonnostaan nousemaan pintaan. Siksi syvemmälle, pohjaan saakka päästäkseen joutuu ponnistelemaan ankarasti. Ponnistelu liittyy muun aivotoiminnan lisäksi psyykkiseen puoleen; psyykessä on toinen syy prokrastinaatioon. Andersson muotoilee: “Hyppy tai sukellus tuntemattomaan, omiin pimeisiin syövereihin, aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta samalla kun se tuntuu sekä kiehtovalta että haastavalta. (—) Vaistomaisesti kirjoittaja varoo antautumasta niille demonisille ja kaikkivoipaisille voimille, joiden hän tietää asuvan itsessään. Kirjoittaja vaistonnee, ettei hän haluakaan tai pystykään palaamaan takaisin aikuiseen olotilaansa sen jälkeen kun on kokenut maanalaisten, alitajuisten voimien syvät nautinnot ja oseaanisen tyydytyksen.”

*

Anderssonin antamaa kuvaa kirjoittamisesta ekstremelajina kuulee nykyisin vastustettavan. Alas romanttinen taiteilijamyytti, eläköön käsityö ja perspiraatio, tanakat istumalihakset! Kirjailija pykää päivittäisen merkkimääränsä, sen jälkeen maksaa laskut, hoitelee opetustyöt, paikkaa polkupyörän kumin ja kokkaa suurperheelle makaronilaatikon! Kuka muka enää vaalii itsekästä omanapashittiä, vaeltelee flanöörinä Pariisissa viinipullo kainalossa?

On naurettavaa miettiä, että jos rekkakuski ei kärsi prokrastinaatiosta, miksi kirjailijan pitäisi. Tällaiseenkiin väitteeseen olen törmännyt. Taiteilijoilla on usein erilaisia persoonallisuuspiirteitä kuin muita töitä tekevillä. Tutkimusten mukaan suurin osa ihmisistä on vähemmän sensitiivisiä ja uutuushakuisia, enemmän ekstrovertteja ja sosiaalisesti normatiivisia kuin taiteilijat. Taiteellinen työ vaatii herkkyyttä, ja herkkyys kuormittaa henkisesti.

Silti se, että puhuu taiteilijan työstä käsityönä, on myös lohdullista. Konkreettisen taidon voi oppia, opetella, siinä voi kehittyä. Jumalten keinussa kiikkujan on löydettävä tasapainoinen liikerata, jottei putoa. Suunnitelmat ovat tärkeitä, vaikka on teeskentelyä väittää, että työssä kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan. Omat rutiinit ja rituaalit voivat löytyä vaikka siten kuin Graham Greenen Jutun lopussa kirjailija Maurice Bendrixille: hän kirjoittaa säntillisesti 500 sanaa päivässä. Ei enempää eikä vähempää, välillä innoittuneena, välillä pakkopullaa purren.

*

Runoilija William Stafford on kirjoittanut: “’Kirjoittajan blokki’ on epäsuhta tavoitteitten ja suorituksen välillä. Tavoitteita on vain madallettava, kunnes kynnystä ei ole enää jäljellä! Kirjoittaminen on helppoa. Ei pidä laatia standardeja, jotka estävät kirjoittamasta!”

Huh, pelottavaa. Noinkohan jokainen vailla liikaa itsekritiikkiä tuotettu blogiteksti (sic!) tai sähköpostikirje on kannattanut kirjoittaa? Amerikkalainen, toimittajia opettava Roy Peter Clark vie Staffordin ohjetta pitemmälle: itsekritiikki on tarpeellista, mutta se pitäisi löytää vasta tekstin työstämisvaiheessa – ei siinä vaiheessa, kun luodaan uutta. Clarkin kelpo neuvo on myös: “etsi rabbi”. “Jokainen kirjoittaja tarvitsee ihmisen, joka rakastaa häntä ehdoitta, jonkun, joka ylistää häntä tuotteliaisuudesta ja yritteliäisyydestä eikä kritisoi aikaansaannoksia. Liika kritiikki lannistaa kirjoittajan.”

Kiitos. Rabbi saa paikan. Työhuoneen sohvalla mahtuu nukkumaan.

*

Välipäivät, työpäivät. Ilman rabbia ja ilman munakelloa olen saanut vastattua haastattelukysymyksiin ja kirjoitettua Turun Sanomille luvatun aforismin. Nyt on tartuttava taas käsikirjoitukseen. En haluaisi tehdä mitään muuta kuin sitä. Ja kuitenkin teen. Tapaan ystävän, maksan laskuja, käyn kuntosalilla, katselemme lasten kanssa viime vuosien valokuvia, jotka saavat elämän tuntumaan ylitsepursuavalta: yhtä aikaa rikkaalta ja uuvuttavan täydeltä. Illalla lämmitän saunan. Ajattelen, että herään huomenna aikaisin ja alan kirjoittaa. Ajattelen, että haluan suhtautua tähän kaikkeen kirjoittamista ympäröivään arkiseen hysteriaan tarpeellisena ravintona, polttoaineena. Tai kuin esileikkinä, harjoituksena, verryttelynä, jonka jälkeen mieli vasta pääsee tositoimiin, antaa itselleen luvan keskittyä ja sukeltaa tekstiin.

(Lainaukset kirjoista:

Claes Andersson: Luova mieli – kirjoittamisen vimma ja vastus, 2002

Roy Peter Clark: Writing Tools, 2006)

-Johanna Venho

Johanna Venho on kirjailija, joka on julkaissut runoja, proosaa ja lastenkirjoja. Hän on kirjoittanut myös yhdessä esseisti Jaana Seppäsen kanssa rakkauden olemusta pohtivan dialogiromaanin Revitään rikki se rakkaus. Tällä hetkellä hän työskentelee ensi syksynä ilmestyvien romaanin ja lastenkirjan parissa. Hän on toiminut Forum Artis ry:n pääsihteerinä vuosina 2013-14 ja päätoimittanut verkossa ilmestyvää Jano-runouslehteä.

On niin monia tapoja olla luova

Elokuvaohjaaja Lars von Trier kertoi hiljattain lopettaneensa juomisen. Asia kuitenkin huolestutti häntä:

– En tiedä, pystynkö tekemään enää elokuvia, hän sanoi Ylenkin välittämässä uutisessa.

Von Trier kertoo samassa yhteydessä, että hänen elokuvansa ovat syntyneet juomalla pullon vodkaa päivässä. Alkoholi on auttanut häntä pääsemään ”rinnakkaiseen maailmaan”, jossa hänen luovuutensa on päässyt kukoistamaan. Alkoholin lisäksi von Trier on käyttänyt huumeita luovuutensa edistämiseen.

Hänellä on myös vahva käsitys siitä, että luovuus edellyttää erilaisia aineita:

– Entiset alkoholistit ja narkomaanit eivät ole koskaan tehneet mitään taiteellisesti merkittävää, hän väittää.

Tämä yliyleistys ei tietenkään kestä lähempää tarkastelua. ”Kukaan”, ”koskaan” tai ”ei mitään” on jo yksinään merkki yleistämisestä, mutta samaan lauseeseen laitettuna ne ovat selvä viesti siitä, että vastuu on siirtynyt kuulijalle. Mutta toki taiteen historiasta löytyy painokkaita vastaesimerkkejä. Esimerkiksi saksofonisti John Coltrane mullisti koko jazzmusiikin oikeastaan vasta irtauduttuaan heroiinin käytöstä.

Harvalla on kuitenkaan sellaisia taiteellisia saavutuksia kuin von Trierillä, joten hänen luulisi tietävän mistä hän puhuu.

Useimmat taiteilijat ovat samalla kertaa sekä oman luovan prosessinsa asiantuntijoita, että ymmällään sen edessä. Luova prosessi syntyy hapuillen ja tunnustelemalla, erilaisten enemmän tai (yleensä) vähemmän tietoisten kokeilujen tuloksena.

Taiteilijoilla on hyviä luovuuden kausia, ja toisaalta pitkiäkin kausia, jolloin luova prosessi ehtyy. Useimmiten taitaa olla niin, ettei taiteilija itse koe voivansa vaikuttaa siihen kovin paljoa. Siksi moni takertuukin siihen ainoaan prosessiin, joka hänelle on aikaisemmin tuottanut hyviä tuloksia.

Silloin, kun luova prosessi on uhka terveydelle, voi olla syytä ryhtyä tutkimaan luovaa prosessiansa tarkemmin. 

Yksi tutkijoiden luovuuteen liittämä asia on sisäinen motivaatio: luova työ palkitsee sisäisistä syistä. Mikäli luova työ ei suju, voi miettiä, onko päässyt käymään niin, että sisäinen motivaatio on jossakin vaiheessa korvautunut ulkoisella motivaatiolla? Näin voi käydä esimerkiksi, kun taiteilija saa ulkoista tunnustusta tai taloudellista menestystä siitä, mitä häneltä on totuttu odottamaan, vaikka taiteilija itse olisi jo valmis tekemään jotain muuta. 

Tutkija Theresa Amabilen mukaan luovuuden komponentit ovat alan taito-osaaminen, luovuuteen kannalta hedelmälliset ajatusmallit ja käsillä olevaan tehtävään kohdistuva motivaatio. Näistä juuri motivaatio lienee helpointa kadottaa. Mikäli taiteenlaji ja pää säilyvät samoina, nuo kaksi muuta tuskin katoavatkaan.

Mihaly Chikszentmihalyin tutkimuksiin perustuvasta flow:n käsitteestä on tullut milteipä keittiöpsykologista sanastoa, mutta luovuuden tutkimuksen piirissä se on edelleen hyvin relevantti. Sataa huomattavaa luovan työn tekijää koskeneessa tutkimuksessaan hän ei löytänyt heidän taustoistaan aikaisemman tutkimuksen hellimiä traumakokemuksia tai muita huomattavia vaikeuksia, päinvastoin: huomattavia saavutuksia tehneiden luovan työn tekijöiden taustalta löytyi tavallisia perheitä, joissa lapset olivat kasvatuksen kautta omaksuneet selkeän arvomaailman. Ainoa tilastollisesti merkittävä ero muuhun väestöön oli, että luovan työn tekijöiden joukossa oli suhteellisesti enemmän niitä, joiden perheestä oli syystä tai toisesta puuttunut isä. Mutta silloin siis puhutaan vain pienestä osasta niitä, jotka ovat tehneet luovan työn piirissä huomattavia saavutuksia.

Olipa luovan työn tekijän tausta mikä tahansa, olennaista luovalle prosessille on Chikszentmihalyin mukaan flow, eli kokemus sulautumisesta tehtävän antaman haasteen kanssa, ajan katoaminen ja (jälkeenpäin koettu) ekstaasi. Flow’ta voi etsiä ottamalla taitoihin nähden sopivan kokoisia haasteita. Kannattaa pitää mielessä, että sisäinen motivaatio on tässäkin kovinta valuuttaa. KUn kerran on kokenut flow:n luovassa työssä, yksi helppo tapa on vain palauttaa mieleen niitä olosuhteita, joissa luova työ on aikaisemmin kukoistanut.

Yksi mielenkiintoisimmista psykologian uusista teorioista on Barbara L. Fredricksonin Broaden and build -teoria. Sen mukaan positiiviset emootiot laajentavat ajattelua ja rakentavat voimavaroja tulevia haasteita varten. Positiiviset emootiot ovat siis välttämättömiä kehitykselle. Negatiiviset emootiot puolestaan kaventavat ajattelua, ja tähtäävät vain välittömän ongelman poistamiseen. 

Toisin sanoen, silloin, kun ihminen kokee olevansa turvassa, hänellä on varaa leikkiä ja testata vallitsevia ajatusmalleja. Kun hän kokee uhkaa, elimistö pyrkii estämään ihmistä harhailemasta uhkan kannalta ”hyödyttömiin” ajatuksiin. Pitkään kestäessään tämä stressireaktio on äärimmäisen epäterveellinen.

Eri taiteenaloilla on hieman erilaisia käsityksiä taiteellisen työn luonteesta, mutta joillakin aloilla elää yhä vahva usko siihen, että luova työ edellyttää ongelmakeskeistä ajattelua ja toimintaa, kipujen, haavojen, traumojen tai muiden negatiivisiin emootioihin liittyvien asioiden toistuvaa läpikäyntiä. Näinhän ei mitenkään välttämättä tarvitse olla. Erityisesti Broaden and build -teorian valossa sellaiseen luomiskäsitykseen uskova taiteilija on vaarassa tehdä omasta elämästään sietämätöntä.

Myönteisyys ei estä tarttumasta maailman ongelmakohtiin, eikä se tarkoita kriittisyydestä luopumista. Eihän kriittisyys koskaan ole edes tarkoittanut negatiivisuutta, vaan asioiden kuvailua monipuolisesti.

Myös negatiivisuuteen liittyvä luova työ on arvokasta. Sillä voi olla oma taiteellinen merkityksensä täysin riippumatta siitä, mikä negatiivisuuden vaikutus on taiteilijaan tai katsojaan. On varmasti myös niin, että joissakin tapauksissa hyvinkin kielteiseksi koettujen asioiden käsitteleminen, ja se, että niille antaa ulkoisen muodon taiteen keinoin, voi auttaa käsiteltävään asiaan suhtautumisessa. Jotkut kokevat, että taiteen keinoin käsitellystä ongelmasta tulee hallittavampi, ja että ulkoisen muodon saaneena se vie vähemmän psyykkistä energiaa. 

Jotkut taiteilijat kertovat, että työskentely surullisten aiheiden kanssa tekee heidät onnellisiksi ja päinvastoin. Se on täysin mahdollista. Sitäkin on kuulemma tutkittu, että jotkut katsojat tulevat onnellisemmiksi surullisia elokuvia katsoessaan.

Taiteilijan hyvinvoinnin näkökulmasta kannattanee varmasti tarkkailla omaa luovaa prosessiaan, ja tunnistaa ne tunnetilat, joita siihen toistuvasti liittyy. Liika negatiivisuuden kokeminen voi muuttua uhkaksi terveydelle, ja silloin kannattaa pohtia, onko sen negatiivisuuden omakohtainen kokeminen välttämätöntä.

Alkoholin ja muiden päihteiden käyttö on luovilla aloilla varsin yleistä, mutta tutkimuksessa ei tietääkseni ole löydetty mitään sellaista, joka viittaisi päihteiden luovuutta edistävään voimaan, päinvastoin: tutkijat vaikuttavat olevan sitä mieltä, että luovuus typistyy.

Asian hyvä puoli lienee se, että Lars von Trier saattaa sitten kuitenkin tehdä vielä hyviä elokuvia, vaikkei enää ryyppäisikään.


Jonni Roos

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja taidehistorioitsija, joka on erityisesti perehtynyt taiteen ja hyvinvoinnin psykologiaan.

Terve ruumis terveessä sielussa

Jukka Laajarinne

Matalia kaaria piirtävä syysaurinko paistaa ikkunalasin toisella puolella huojuviin mäntyihin. Istun tässä työpöytäni ja näppäimistöni ääressä. Katseeni seuraa kahden variksen lentoa, ja aivoni muotoilevat seuraavaa virkettä. Satulatuolini on miesten mallia, se ei paina eräitä tärkeinä pitämiäni ruumiinosia. Pöydälle olen nostanut puisen jakkaran, jonka päällä hohtaa kannettava tietokoneeni. Erillinen näppäimistö on oikealla korkeudella. Kaiken kaikkiaan ergonomia on kohdillaan, ja jos en välitä pienestä istumalihasten puutumisesta, voin unohtaa kehoni ja keskittyä pään sisäisiin ajatuksiin.

Pään sisäisiinkö? Eikö kaikki tämä – kaikki: kehoni tuntemukset, varisten lento, liian varhain laskevan auringon säteet – eivätkö ne ole tuolla jossakin, jossakin muualla kuin päässäni? Ja silti tuo kaikki tapahtuu mielessäni. Tätä lukiessasi kenties sinunkin mielessäsi. Kun istun tässä, ”tässä” on minussa. ”Tässä” on osa sieluani.

Mieli, ruumis ja ympäristö ovat kietoutuneet toisiinsa, tai oikeastaan ne ovat yhtä ja samaa. Ihmisen ja maailman välinen raja vuotaa tavalla, joka panee oikeastaan kyseenalaistamaan koko rajan. Ihminen ei ainoastaan ole jossakin situaatiossa tai tilanteessa maailmassa. Ihminen on situaatio. Ihminen on aivojen, muun kehon ja ulkopuolisen maailman välinen vuorovaikutussuhde. Neurotieteilijä Antonio Damasion mukaan ihmisaivoissa ei ole ainoatakaan aluetta, joka ei olisi suorassa yhteydessä sensomotorisiin tai motivationaalisiin järjestelmiimme. Ei ole kehosta irrallista ajattelua, ja keho puolestaan on tiukasti kytköksissä ulkopuoliseen maailmaan: sielumme ulottuu kauas ruumiimme ulkopuolelle. Minä olen tuolla ulkona.

Hyvinvoinnin kannalta väitteeni on aivan keskeinen. En voi huoltaa tai hoitaa mieltäni ja kehoani toisistaan irrallisina olioina.

Ei ole uutinen, että mieliala ilmenee kehollisesti: Elämäni stressaavimmissa tilanteissa olen aina saanut myös kehoni totaalisesti tukkoon. Niska-ja hartiajännitykset ovat menneet ahdistuksesta niin pahoiksi, että olen saanut tuntohäiriöitä raajoihini ja aivoverenkierron häiriintyessä myös näköhäiriöitä. Vastaavasti monet puhtaasti kehollisiksi luulemani ongelmat ovat kuin ihmeparantuneet, kun olen matkustanut muutamaksi päiväksi mieltäni virkistäviin ympäristöihin. Placebo-efekti toimii jopa siloin, kun koehenkilöt ottavat placebonsa purkista, jonka kyljessä lukee: ”Placebo.”

Ja sama toisin päin. Jos laiminlyön kehoani, alan voida pahoin henkisesti. Mieli on luotu liikkumaan. Juoksulenkin tai lihastreenin vaikutukset mielialaani ovat yleensä varsin häikäisevät. Kolme peräkkäistä päivää ilman liikuntaa johtavat lähes väistämättä tuskastumiseen ja kärttyisyyteen.

Koska me sijaitsemme aina jossakin ympäristössä ja ympäristö samalla meissä, on ympäristöstäänkin huolehtiminen terveydestään huolehtimista. Puiden ja luonnon stressiä alentavat vaikutukset ovat monista tutkimuksista tunnettuja, samoin metsäretken helpottavuus esimerkiksi ADHD-oireisiin. Ei ole toissijaista, millaisissa paikoissa aikaamme vietämme, eikä ole toissijaista, miten noita paikkoja kohtelemme. Harvardin yliopiston psykologian professori Ellen Langer on osoittanut, että vaikkapa ikääntymisen aiheuttamiin vaivoihin voidaan vaikuttaa aivan ratkaisevasti elinympäristöä muokkaamalla. Kaiken lisäksi emme ole yksin. Olen osa toisten ihmisten ympäristöä. Osa heidän sieluaan. Kehollinen ja psyykkinen vointini vaikuttavat varsin suoraan myös toisten vointiin ja päinvastoin.

Nousen työpöytäni ääreltä. Aika lähteä lenkille. On hoidettava kokonaisuutta.

Jukka Laajarinne on kirjailija, jonka tuotanto sisältää romaaneja, esseistiikkaa, poliittisen pamfletin, lasten- ja nuortenkirjoja sekä runoja. Useissa hänen teoksistaan toistuvana teemana on ollut yksilön ja yhteisön välinen jännite. Tällä hetkellä Laajarinne kirjoittaa mielen ja ulkomaailman välisestä suhteesta esseekokoelmaa sekä romaania. Laajarinteen tärkeimpiä teoksia ovat romaanit 72 ja Kehys, sekä Tove Janssonin lastenkirjojen ja eksistenssifilosofian yhteisiä piirteitä käsittelevä Muumit ja olemisen arvoitus.

Ihminen on yksi ja kaikki vaikuttaa kaikkeen

Heikki Palmu

Terveydestä ja liikkumisesta puhuttaessa nousee usein esille ”jo vanhat roomalaiset”-sitaatti: Mens sana in corpore sano. Liikunnan himokuluttaja Juha Hurme ja moni jo ennen häntä on kuitenkin huomannut  turhaksi ruumiin ja sielun erottamisen. Ihminen on yksi. Kehomme eli ruumiimme on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Itse en lähtisi Hurmeen lailla  soutamaan Kustavista Hailuotoon, mutta molemmissa, niin Kustavissa kuin Hailuodossa  olen tehnyt nautinnollisia kävelyretkiä meren rannalla. Aloittaessani kirjailijana olin itse ehdottoman liikuntakielteinen. Vuosien mittaan on voinut huomata, ettei  kokemukseni koululiikunnasta ollut mitenkään poikkeuksellinen, pikemmin tavallinen. Vastaan on tullut monta kohtalotoveria. Jotenkin näin: Luokan pojat jaetaan kahteen ryhmään ulko- tai sisäliikunta joukkueisiin. Opettaja ei valitse, vaan määrää kaksi hyvää pelaajaa valitsemaan.  Ensin  otetaan    hyvät, mutta joka kerta  valinta jatkuu  katkeraan loppuun asti. Viimeksi  päätetään porukalla, missä järjestyksessä  heikompi materiaali liitetään joukkueeseen. Jos urheilutunnista toiseen kymmenenkin vuotta valitaan loppupäässä tai ihka viimeisenä, sen kyllä ikänsä muistaa. En tiedä, mitä koululiikunta on tänään. Entisaikaan se  oli kilpailua, vertailua, hyvien ja huonojen ranking-listojen tekemistä. Koululiikunnan usein toistuva sosiodraama oli omiaan  vahvistamaan antiikin dualismin jakoa kahteen, henkeen ja ruumiiseen. Jalo henki alempiarvoisessa ruumiissa. Tämä nurja liikkunnan-  ja elämän-kielteinen  filosofia jatkui omalla kohdallani koulun jälkeen vielä opiskeluajan. Vasta kolmekymppisenä tajusin, että sahaan omaa oksaani.  Liikkumaton ruumis ei toimi. Se ei  tuota ajatuksia eikä ideoita. Se vain on ja kärsii.    Terve taiteilija KELA:n kuntoutuksella? Siviilirohkeuden puutteesta kai johtuu, että vasta 65 vuotta täytettyäni rohkenin heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Useimmat kirjani olen kirjoittanut palkattomilla virkavapailla ja vain kahdesti apuraha riitti täydeksi  vuodeksi. Vasta  nyt aloin päätoimisesti kirjoittaa. Kuusipäiväistä viikkoa, usein aamusta iltaan. Pidän  onnenpotkuna, että tässä vaiheessa pääsin KELAn ja Suomen kirjailijaliiton  järjestämään puolentoista vuoden  kuntoutukseen Mikkelin Anttolanhovissa. Kirjailijaliitto on järjestnyt KELA:n ja Verven kanssa tähän mennessä kolme  kuntoutuskurssia, neljättä valmistellaan. ”Työkykyä ylläpitävä ja  parantava kuntoutus (TYK) on ammatillista kuntoutusta tilanteessa, jossa työkyky on heikentynyt ja työkyvyttömyys uhkaamassa.” Lokakuussa päättyvässä ryhmässä on kirjailijoiden lisäksi mukana myös yksi kuvataiteilija. Yhteensä yksi kahden viikon ja kolme viikon kuntoutusjaksoa. Noin kuukauden aika kuntoutuskeskuksessa Saimaan rannalla. Sen kustannus KELA:lle noin neljä tuhatta euroa per persoona. Että kuntoutukseen otetaan myös ”eläkeikäisiä” on tärkeä yksityiskohta. Taiteilijan ei tarvitse, eikä hän usein jääkään  eläkkeelle. Taiteilija voi jatkaa vielä seitsämänkymmen, joskus kahdeksankymmenen ikävuoden jälkeen. Kirjoituskoneensa tai päätteensä ääressä istuva voi  silloinkin kärsiä niska- hartiaseudun kivuista ja muista ammattiin liittyvistä sudenkuopista. Liikunta, työn rytmittäminen  ja oikeat työasennot ovat yhä kirjoitustyön tärkeitä apuneuvoja. Minkälainen  on ammattimaisen kaunokirjailijan tai kuvataiteilijan kuntoutuspäivä Saimaan rannalla? Siinä on paljon liikuntaa, sellaistakin, jonka olemassaolosta ei ennen tiennyt. Talon ammattinimiä ovat  lääkäri, fysioterapeutti,  kuntoutuspsykologi, työterveyshoitaja, liikunnanohjaaja. Päiväohjelmassa on voimistelua, venyttelyä, uintia, vesijumppaa, kuntosalia, saunaa ja höyrysaunaa, vaellusta, soutua ja hiihtoa, rentoutusharjoituksia ja meditaatiota – vain joitakin mainitakseni. Mutta ei vain tätä. Ryhmä on pieni, 6-8 jäsentä ja koko kuntoutuksen annista muodostaa ryhmäkokemus suuren osan. Jokainen tekee aluksi omat henkilökohtaiset tavoitteensa, joita sitten tiiviisti seurataan. Ryhmä tuo prosessiin vertaistuen. Ehkä ammattikouluttajia enemmän  joskus saa neuvoa kollegan kokemuksesta luovan työn mutkaisilla poluilla. Luottamuksellisessa ryhmässä voidaan käydä läpi myös  kipeitä  kokemuksia, kuten työssä uupumista. Siksikin on hyvä, että kuntoutusryhmässä on mukana erilaisia ja eri-ikäisiä. Jos ja kun päästään samalle aaltopituudelle, vuorovaikutus toimii ja jokainen mukaan lähtevä voi saada paljon. Valittu  koulutusmuoto, viikon kurssit pitkän ajanjakson kuluessa on toimiva. Teoriaakin tarvitaan, mutta painopiste on sen soveltamisessa. Pelkkä tieto ei ihmistä auta, jos sana ei tule lihaksi.  Kuntoutukseen hakeutuvilla on todennäköisesti motivaatiota ja se on hyvin  tärkeätä. Mutta vielä sekään ei riitä, tarvitaan myös tahtoa ja ennen muuta käytännön harjoituksia. Vaikuttavuuden voi jokainen tuntea  käytännössä, niin isoissa kuin pienissäkin yhteyksissä. Sanon sen vielä lyhyesti ja tiiviisti. Ensiksi: Koko elämän laatu paranee. Toiseksi moni on kokenut tämän: Pitäisi kirjoittaa joku juttu, mutta ajatukset ovat solmussa. Pieni kävelylenkki ulkoilmassa ja asia jäsentyy ja ajatus taas kulkee.

Heikki Palmu
on Turkulainen kirjailija, joka on mukana Forum Artis:issa ja Suomen kirjailijaliitossa

Ollako taiteilija vai eikö olla – siinäpä pulma

Pia Houni

Millainen on hyvä elämä? Kun tämän kysymyksen esittää ihmisille, niin useimmat meistä toteavat jotain terveydestään. Lähes aina tämän rinnalla kulkee ajatus itsensä toteuttamisen mahdollisuudesta työssä tai harrastuksissa. Itsensä toteuttaminen lisää mielekkään elämän kokemusta. Kaikki muistamme kuuluisan Maslowin tarvehierarkian. Sen perustana oli idea ihmisen erilaisten tarpeiden suhteesta motivaatioon ja muihin elämän tyytyväisyyttä koskeviin tulkintoihin. Maslowin mallissa puhutaan hierarkiasta, mutta hän ei itsekään nähnyt arvomallia, vaan pikemmin tarpeita niiden välisinä suhteina. Tämä 1940-luvulla julkaistu malli vaikuttaa nykyteorioiden valossa yksioikoiselta. Silti sen kanssa tekee mieli leikitellä. Ystäväni totesi, puhuessamme kreikkalaisesta elämänmenosta talousvaikeuksien keskellä, ettei ne lemmenasiat nyt kiinnosta ihmisiä, kun ei ole tietoa miten saa ostettua ruokaa tai maksettua vuokransa. Jos muistatte, Maslow asetti fyysiset tarpeet pohjimmaiseksi ja rakkauden tarpeen vasta kolmanteen kerrokseen kolmioleikissään. Tyytyväinen ei ole myöskään ihminen, jolla palkka ja perusasiat ovat hyvin, muttei hän koe työssään mitään mielekästä tai mahdollisuutta edistää itseään kehittäviä asioita. Maslowin kolmion pohja ja kärki eivät kohtaa tässä toisiaan.

Miksi jauhan nyt Maslowista? Kenties siitä syystä, että hyvinvointi on subjektiivinen asia. Ymmärsikö Maslow tämän? Kenties. Ainakin hän osasi jäsentää arkipäiväiset perusasiat hyvinvoinnin näkökulmasta yhteen. Hänen viisi teemaansa: fyysisyyden, turvallisuuden, rakkauden ja kuulumisen tarpeet, sekä arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeet lienevät kaikki niitä joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä.

Olemme jälleen viime päivinä kuulleet uutisia taiteilijoiden tulojen leikkauksista. Tällä on suora yhteys arkeen ja oman ammatin toteuttamiseen. Vaikka työ voi tuottaa taiteilijalle monin tavoin tyytyväisyyden, etuoikeutettuna olemisen ja onnistumisen kokemuksia, se ei voi mitenkään turvata ihmisen fyysisyyteen tai turvallisuuteen liittyviä perustarpeita. Kuka muuta väittää, elää väärällä vuosisadalla mielikuviensa vankina. Taide ei vaadi syntyäkseen kurjuutta ympärilleen. Päinvastoin. Luova lahjakkuus hengittää turvallisuudessa ja mahdollisuuksien verkostoissa. Se vahvistuu tukemisesta, arvostuksesta ja palautteesta.

Taiteilijan ammattiin hakeutuu joka vuosi tuhansia nuoria. Pieni prosentti heistä ylittää oppilaitosten sisäänpääsyrajan. Miksi niin monet haluavat ammattiin, jonka arki on epävakaa ja jonka tulevaisuutta heilutellaan yhteiskunnan taholta? Miksi niin monet haluavat tehdä ammattia, jonka kyljessä märehtii edelleen kummallisia mielikuvakärpäsiä, ennakkoluuloja ja erityisiä asenteita palkattomasta työstä.

On totta, että monet taiteilijat kysyvät näitä kysymyksiä myös itse. He pohtivat oman ammattinsa harjoittamista, ollako taiteilija vai eikö olla? Kysymys näyttää nostavan päätään erityisesti työhön liittyvien haasteiden keskellä taistellessa. Ymmärrettävää. Monet muutkin ammattilaiset pohtivat vaikeuksien keskellä samoin. Taiteilijan työn erityisin piirre liittyy siihen, että yksilö ei ole koskaan korvattavissa samankaltaisesti. Työ on aina uniikkia ja erityistä.

Koska viittaan Hamletiin tämän tekstin otsikossa, en malta olla kysymättä seuraavia kysymyksiä. Olisiko niin, että Hamletin kriittinen ymmärrys ympäröivästä todellisuudesta osui viiltävän terävästi aikalaisuuteensa? Hänen nerokas oivalluksensa esittää näyttelijäseurueen kautta vallitsevan elämän todellisuutta ihmisille (pitää peiliä heidän omien kasvojen edessä) osui suoraan kohteeseen. Kuka onkaan meidän aikamme Hamlet?

Tiedän, että Hamlet on fiktiivinen hahmo. Juuri siksi, taiteen kieli on usein tarkkanäköisempi kuin mikään muu. Se kykenee kertomaan meille maailmasta sellaista, mihin muu käsitteellinen ilmaisu ei pysty. Ihminen tarvitsee tätä ollakseen ihminen.

Kysy siis itseltäsi millainen on hyvä elämä? Voisitko kuvitella sitä ilman taidetta? Minä en voisi. Tästä syystä taiteilijoiden hyvinvointi on yhteiskunnan ja sivistyksen vaalimisen asia: se on yhteinen asia.

Kirjoittaja on Teatteritaiteen tohtori, dosentti ja työskentelee erikoistutkijana Työterveyslaitoksella. Vuosien 2010-2014 aikana kirjoittajan tutkimushankkeissa on kohdistettu huomiota suomalaiseen teatterityöhön, taiteilijoiden hyvinvointiin, kulttuurilaitosten johtamiseen ja luoviin työtiloihin. Kirjoittaja tekee itse myös säännöllisesti erilaisia taiteellisia hankkeita.

Blogissa

 

Vaihtuvat bloggaajat kirjoittavat taiteilijoiden työhön ja hyvinvointiin liittyvistä kysymyksistä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan! Ehdotuksia blogiteksteiksi voi lähettää osoitteeseen forumartis(at)hotmail.com tai tervetaiteilija(at)yahoo.com. Julkaistuista kirjoituksista maksetaan pieni korvaus.