Vaihtuvat bloggaajat kirjoittavat kuukausittain taiteilijoiden työhön ja hyvinvointiin liittyvistä kysymyksistä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan! Ehdotuksia blogiteksteiksi voi lähettää osoitteeseen forumartis(at)hotmail.com tai tervetaiteilija(at)yahoo.com. Tulossa: marraskuun blogi, Jukka Laajarinne; joulukuu, Jonni Roos; tammikuu, Johanna Venho
IHMINEN ON YKSI JA KAIKKI VAIKUTTAA KAIKKEEN
Heikki Palmu
Terveydestä ja liikkumisesta puhuttaessa nousee usein esille ”jo vanhat roomalaiset”-sitaatti: Mens sana in corpore sano. Liikunnan himokuluttaja Juha Hurme ja moni jo ennen häntä on kuitenkin huomannut turhaksi ruumiin ja sielun erottamisen. Ihminen on yksi. Kehomme eli ruumiimme on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Itse en lähtisi Hurmeen lailla soutamaan Kustavista Hailuotoon, mutta molemmissa, niin Kustavissa kuin Hailuodossa olen tehnyt nautinnollisia kävelyretkiä meren rannalla. Aloittaessani kirjailijana olin itse ehdottoman liikuntakielteinen. Vuosien mittaan on voinut huomata, ettei kokemukseni koululiikunnasta ollut mitenkään poikkeuksellinen, pikemmin tavallinen. Vastaan on tullut monta kohtalotoveria. Jotenkin näin: Luokan pojat jaetaan kahteen ryhmään ulko- tai sisäliikunta joukkueisiin. Opettaja ei valitse, vaan määrää kaksi hyvää pelaajaa valitsemaan. Ensin otetaan hyvät, mutta joka kerta valinta jatkuu katkeraan loppuun asti. Viimeksi päätetään porukalla, missä järjestyksessä heikompi materiaali liitetään joukkueeseen. Jos urheilutunnista toiseen kymmenenkin vuotta valitaan loppupäässä tai ihka viimeisenä, sen kyllä ikänsä muistaa. En tiedä, mitä koululiikunta on tänään. Entisaikaan se oli kilpailua, vertailua, hyvien ja huonojen ranking-listojen tekemistä. Koululiikunnan usein toistuva sosiodraama oli omiaan vahvistamaan antiikin dualismin jakoa kahteen, henkeen ja ruumiiseen. Jalo henki alempiarvoisessa ruumiissa. Tämä nurja liikkunnan- ja elämän-kielteinen filosofia jatkui omalla kohdallani koulun jälkeen vielä opiskeluajan. Vasta kolmekymppisenä tajusin, että sahaan omaa oksaani. Liikkumaton ruumis ei toimi. Se ei tuota ajatuksia eikä ideoita. Se vain on ja kärsii.
Terve taiteilija KELA:n kuntoutuksella? Siviilirohkeuden puutteesta kai johtuu, että vasta 65 vuotta täytettyäni rohkenin heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Useimmat kirjani olen kirjoittanut palkattomilla virkavapailla ja vain kahdesti apuraha riitti täydeksi vuodeksi. Vasta nyt aloin päätoimisesti kirjoittaa. Kuusipäiväistä viikkoa, usein aamusta iltaan. Pidän onnenpotkuna, että tässä vaiheessa pääsin KELAn ja Suomen kirjailijaliiton järjestämään puolentoista vuoden kuntoutukseen Mikkelin Anttolanhovissa. Kirjailijaliitto on järjestnyt KELA:n ja Verven kanssa tähän mennessä kolme kuntoutuskurssia, neljättä valmistellaan. ”Työkykyä ylläpitävä ja parantava kuntoutus (TYK) on ammatillista kuntoutusta tilanteessa, jossa työkyky on heikentynyt ja työkyvyttömyys uhkaamassa.” Lokakuussa päättyvässä ryhmässä on kirjailijoiden lisäksi mukana myös yksi kuvataiteilija. Yhteensä yksi kahden viikon ja kolme viikon kuntoutusjaksoa. Noin kuukauden aika kuntoutuskeskuksessa Saimaan rannalla. Sen kustannus KELA:lle noin neljä tuhatta euroa per persoona. Että kuntoutukseen otetaan myös ”eläkeikäisiä” on tärkeä yksityiskohta. Taiteilijan ei tarvitse, eikä hän usein jääkään eläkkeelle. Taiteilija voi jatkaa vielä seitsämänkymmen, joskus kahdeksankymmenen ikävuoden jälkeen. Kirjoituskoneensa tai päätteensä ääressä istuva voi silloinkin kärsiä niska- hartiaseudun kivuista ja muista ammattiin liittyvistä sudenkuopista. Liikunta, työn rytmittäminen ja oikeat työasennot ovat yhä kirjoitustyön tärkeitä apuneuvoja.
Minkälainen on ammattimaisen kaunokirjailijan tai kuvataiteilijan kuntoutuspäivä Saimaan rannalla? Siinä on paljon liikuntaa, sellaistakin, jonka olemassaolosta ei ennen tiennyt. Talon ammattinimiä ovat lääkäri, fysioterapeutti, kuntoutuspsykologi, työterveyshoitaja, liikunnanohjaaja. Päiväohjelmassa on voimistelua, venyttelyä, uintia, vesijumppaa, kuntosalia, saunaa ja höyrysaunaa, vaellusta, soutua ja hiihtoa, rentoutusharjoituksia ja meditaatiota – vain joitakin mainitakseni. Mutta ei vain tätä. Ryhmä on pieni, 6-8 jäsentä ja koko kuntoutuksen annista muodostaa ryhmäkokemus suuren osan. Jokainen tekee aluksi omat henkilökohtaiset tavoitteensa, joita sitten tiiviisti seurataan. Ryhmä tuo prosessiin vertaistuen. Ehkä ammattikouluttajia enemmän joskus saa neuvoa kollegan kokemuksesta luovan työn mutkaisilla poluilla. Luottamuksellisessa ryhmässä voidaan käydä läpi myös kipeitä kokemuksia, kuten työssä uupumista. Siksikin on hyvä, että kuntoutusryhmässä on mukana erilaisia ja eri-ikäisiä. Jos ja kun päästään samalle aaltopituudelle, vuorovaikutus toimii ja jokainen mukaan lähtevä voi saada paljon. Valittu koulutusmuoto, viikon kurssit pitkän ajanjakson kuluessa on toimiva. Teoriaakin tarvitaan, mutta painopiste on sen soveltamisessa. Pelkkä tieto ei ihmistä auta, jos sana ei tule lihaksi. Kuntoutukseen hakeutuvilla on todennäköisesti motivaatiota ja se on hyvin tärkeätä. Mutta vielä sekään ei riitä, tarvitaan myös tahtoa ja ennen muuta käytännön harjoituksia. Vaikuttavuuden voi jokainen tuntea käytännössä, niin isoissa kuin pienissäkin yhteyksissä. Sanon sen vielä lyhyesti ja tiiviisti. Ensiksi: Koko elämän laatu paranee. Toiseksi moni on kokenut tämän: Pitäisi kirjoittaa joku juttu, mutta ajatukset ovat solmussa. Pieni kävelylenkki ulkoilmassa ja asia jäsentyy ja ajatus taas kulkee.
OLLAKO TAITEILIJA VAI EIKÖ OLLA – SIINÄPÄ PULMA
Pia Houni
Millainen on hyvä elämä? Kun tämän kysymyksen esittää ihmisille, niin useimmat meistä toteavat jotain terveydestään. Lähes aina tämän rinnalla kulkee ajatus itsensä toteuttamisen mahdollisuudesta työssä tai harrastuksissa. Itsensä toteuttaminen lisää mielekkään elämän kokemusta. Kaikki muistamme kuuluisan Maslowin tarvehierarkian. Sen perustana oli idea ihmisen erilaisten tarpeiden suhteesta motivaatioon ja muihin elämän tyytyväisyyttä koskeviin tulkintoihin. Maslowin mallissa puhutaan hierarkiasta, mutta hän ei itsekään nähnyt arvomallia, vaan pikemmin tarpeita niiden välisinä suhteina. Tämä 1940-luvulla julkaistu malli vaikuttaa nykyteorioiden valossa yksioikoiselta. Silti sen kanssa tekee mieli leikitellä. Ystäväni totesi, puhuessamme kreikkalaisesta elämänmenosta talousvaikeuksien keskellä, ettei ne lemmenasiat nyt kiinnosta ihmisiä, kun ei ole tietoa miten saa ostettua ruokaa tai maksettua vuokransa. Jos muistatte, Maslow asetti fyysiset tarpeet pohjimmaiseksi ja rakkauden tarpeen vasta kolmanteen kerrokseen kolmioleikissään. Tyytyväinen ei ole myöskään ihminen, jolla palkka ja perusasiat ovat hyvin, muttei hän koe työssään mitään mielekästä tai mahdollisuutta edistää itseään kehittäviä asioita. Maslowin kolmion pohja ja kärki eivät kohtaa tässä toisiaan.
Miksi jauhan nyt Maslowista? Kenties siitä syystä, että hyvinvointi on subjektiivinen asia. Ymmärsikö Maslow tämän? Kenties. Ainakin hän osasi jäsentää arkipäiväiset perusasiat hyvinvoinnin näkökulmasta yhteen. Hänen viisi teemaansa: fyysisyyden, turvallisuuden, rakkauden ja kuulumisen tarpeet, sekä arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeet lienevät kaikki niitä joiden kanssa olemme päivittäin tekemisissä.
Olemme jälleen viime päivinä kuulleet uutisia taiteilijoiden tulojen leikkauksista. Tällä on suora yhteys arkeen ja oman ammatin toteuttamiseen. Vaikka työ voi tuottaa taiteilijalle monin tavoin tyytyväisyyden, etuoikeutettuna olemisen ja onnistumisen kokemuksia, se ei voi mitenkään turvata ihmisen fyysisyyteen tai turvallisuuteen liittyviä perustarpeita. Kuka muuta väittää, elää väärällä vuosisadalla mielikuviensa vankina. Taide ei vaadi syntyäkseen kurjuutta ympärilleen. Päinvastoin. Luova lahjakkuus hengittää turvallisuudessa ja mahdollisuuksien verkostoissa. Se vahvistuu tukemisesta, arvostuksesta ja palautteesta.
Taiteilijan ammattiin hakeutuu joka vuosi tuhansia nuoria. Pieni prosentti heistä ylittää oppilaitosten sisäänpääsyrajan. Miksi niin monet haluavat ammattiin, jonka arki on epävakaa ja jonka tulevaisuutta heilutellaan yhteiskunnan taholta? Miksi niin monet haluavat tehdä ammattia, jonka kyljessä märehtii edelleen kummallisia mielikuvakärpäsiä, ennakkoluuloja ja erityisiä asenteita palkattomasta työstä.
On totta, että monet taiteilijat kysyvät näitä kysymyksiä myös itse. He pohtivat oman ammattinsa harjoittamista, ollako taiteilija vai eikö olla? Kysymys näyttää nostavan päätään erityisesti työhön liittyvien haasteiden keskellä taistellessa. Ymmärrettävää. Monet muutkin ammattilaiset pohtivat vaikeuksien keskellä samoin. Taiteilijan työn erityisin piirre liittyy siihen, että yksilö ei ole koskaan korvattavissa samankaltaisesti. Työ on aina uniikkia ja erityistä.
Koska viittaan Hamletiin tämän tekstin otsikossa, en malta olla kysymättä seuraavia kysymyksiä. Olisiko niin, että Hamletin kriittinen ymmärrys ympäröivästä todellisuudesta osui viiltävän terävästi aikalaisuuteensa? Hänen nerokas oivalluksensa esittää näyttelijäseurueen kautta vallitsevan elämän todellisuutta ihmisille (pitää peiliä heidän omien kasvojen edessä) osui suoraan kohteeseen. Kuka onkaan meidän aikamme Hamlet?
Tiedän, että Hamlet on fiktiivinen hahmo. Juuri siksi, taiteen kieli on usein tarkkanäköisempi kuin mikään muu. Se kykenee kertomaan meille maailmasta sellaista, mihin muu käsitteellinen ilmaisu ei pysty. Ihminen tarvitsee tätä ollakseen ihminen.
Kysy siis itseltäsi millainen on hyvä elämä? Voisitko kuvitella sitä ilman taidetta? Minä en voisi. Tästä syystä taiteilijoiden hyvinvointi on yhteiskunnan ja sivistyksen vaalimisen asia: se on yhteinen asia.
Kirjoittaja on Teatteritaiteen tohtori, dosentti ja työskentelee erikoistutkijana Työterveyslaitoksella. Vuosien 2010-2014 aikana kirjoittajan tutkimushankkeissa on kohdistettu huomiota suomalaiseen teatterityöhön, taiteilijoiden hyvinvointiin, kulttuurilaitosten johtamiseen ja luoviin työtiloihin. Kirjoittaja tekee itse myös säännöllisesti erilaisia taiteellisia hankkeita.
Terve taiteilija! 