Arkistot kuukauden mukaan: lokakuu 2014

Terve ruumis terveessä sielussa

Jukka Laajarinne

Matalia kaaria piirtävä syysaurinko paistaa ikkunalasin toisella puolella huojuviin mäntyihin. Istun tässä työpöytäni ja näppäimistöni ääressä. Katseeni seuraa kahden variksen lentoa, ja aivoni muotoilevat seuraavaa virkettä. Satulatuolini on miesten mallia, se ei paina eräitä tärkeinä pitämiäni ruumiinosia. Pöydälle olen nostanut puisen jakkaran, jonka päällä hohtaa kannettava tietokoneeni. Erillinen näppäimistö on oikealla korkeudella. Kaiken kaikkiaan ergonomia on kohdillaan, ja jos en välitä pienestä istumalihasten puutumisesta, voin unohtaa kehoni ja keskittyä pään sisäisiin ajatuksiin.

Pään sisäisiinkö? Eikö kaikki tämä – kaikki: kehoni tuntemukset, varisten lento, liian varhain laskevan auringon säteet – eivätkö ne ole tuolla jossakin, jossakin muualla kuin päässäni? Ja silti tuo kaikki tapahtuu mielessäni. Tätä lukiessasi kenties sinunkin mielessäsi. Kun istun tässä, ”tässä” on minussa. ”Tässä” on osa sieluani.

Mieli, ruumis ja ympäristö ovat kietoutuneet toisiinsa, tai oikeastaan ne ovat yhtä ja samaa. Ihmisen ja maailman välinen raja vuotaa tavalla, joka panee oikeastaan kyseenalaistamaan koko rajan. Ihminen ei ainoastaan ole jossakin situaatiossa tai tilanteessa maailmassa. Ihminen on situaatio. Ihminen on aivojen, muun kehon ja ulkopuolisen maailman välinen vuorovaikutussuhde. Neurotieteilijä Antonio Damasion mukaan ihmisaivoissa ei ole ainoatakaan aluetta, joka ei olisi suorassa yhteydessä sensomotorisiin tai motivationaalisiin järjestelmiimme. Ei ole kehosta irrallista ajattelua, ja keho puolestaan on tiukasti kytköksissä ulkopuoliseen maailmaan: sielumme ulottuu kauas ruumiimme ulkopuolelle. Minä olen tuolla ulkona.

Hyvinvoinnin kannalta väitteeni on aivan keskeinen. En voi huoltaa tai hoitaa mieltäni ja kehoani toisistaan irrallisina olioina.

Ei ole uutinen, että mieliala ilmenee kehollisesti: Elämäni stressaavimmissa tilanteissa olen aina saanut myös kehoni totaalisesti tukkoon. Niska-ja hartiajännitykset ovat menneet ahdistuksesta niin pahoiksi, että olen saanut tuntohäiriöitä raajoihini ja aivoverenkierron häiriintyessä myös näköhäiriöitä. Vastaavasti monet puhtaasti kehollisiksi luulemani ongelmat ovat kuin ihmeparantuneet, kun olen matkustanut muutamaksi päiväksi mieltäni virkistäviin ympäristöihin. Placebo-efekti toimii jopa siloin, kun koehenkilöt ottavat placebonsa purkista, jonka kyljessä lukee: ”Placebo.”

Ja sama toisin päin. Jos laiminlyön kehoani, alan voida pahoin henkisesti. Mieli on luotu liikkumaan. Juoksulenkin tai lihastreenin vaikutukset mielialaani ovat yleensä varsin häikäisevät. Kolme peräkkäistä päivää ilman liikuntaa johtavat lähes väistämättä tuskastumiseen ja kärttyisyyteen.

Koska me sijaitsemme aina jossakin ympäristössä ja ympäristö samalla meissä, on ympäristöstäänkin huolehtiminen terveydestään huolehtimista. Puiden ja luonnon stressiä alentavat vaikutukset ovat monista tutkimuksista tunnettuja, samoin metsäretken helpottavuus esimerkiksi ADHD-oireisiin. Ei ole toissijaista, millaisissa paikoissa aikaamme vietämme, eikä ole toissijaista, miten noita paikkoja kohtelemme. Harvardin yliopiston psykologian professori Ellen Langer on osoittanut, että vaikkapa ikääntymisen aiheuttamiin vaivoihin voidaan vaikuttaa aivan ratkaisevasti elinympäristöä muokkaamalla. Kaiken lisäksi emme ole yksin. Olen osa toisten ihmisten ympäristöä. Osa heidän sieluaan. Kehollinen ja psyykkinen vointini vaikuttavat varsin suoraan myös toisten vointiin ja päinvastoin.

Nousen työpöytäni ääreltä. Aika lähteä lenkille. On hoidettava kokonaisuutta.

Jukka Laajarinne on kirjailija, jonka tuotanto sisältää romaaneja, esseistiikkaa, poliittisen pamfletin, lasten- ja nuortenkirjoja sekä runoja. Useissa hänen teoksistaan toistuvana teemana on ollut yksilön ja yhteisön välinen jännite. Tällä hetkellä Laajarinne kirjoittaa mielen ja ulkomaailman välisestä suhteesta esseekokoelmaa sekä romaania. Laajarinteen tärkeimpiä teoksia ovat romaanit 72 ja Kehys, sekä Tove Janssonin lastenkirjojen ja eksistenssifilosofian yhteisiä piirteitä käsittelevä Muumit ja olemisen arvoitus.

Mainokset

Ihminen on yksi ja kaikki vaikuttaa kaikkeen

Heikki Palmu

Terveydestä ja liikkumisesta puhuttaessa nousee usein esille ”jo vanhat roomalaiset”-sitaatti: Mens sana in corpore sano. Liikunnan himokuluttaja Juha Hurme ja moni jo ennen häntä on kuitenkin huomannut  turhaksi ruumiin ja sielun erottamisen. Ihminen on yksi. Kehomme eli ruumiimme on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Itse en lähtisi Hurmeen lailla  soutamaan Kustavista Hailuotoon, mutta molemmissa, niin Kustavissa kuin Hailuodossa  olen tehnyt nautinnollisia kävelyretkiä meren rannalla. Aloittaessani kirjailijana olin itse ehdottoman liikuntakielteinen. Vuosien mittaan on voinut huomata, ettei  kokemukseni koululiikunnasta ollut mitenkään poikkeuksellinen, pikemmin tavallinen. Vastaan on tullut monta kohtalotoveria. Jotenkin näin: Luokan pojat jaetaan kahteen ryhmään ulko- tai sisäliikunta joukkueisiin. Opettaja ei valitse, vaan määrää kaksi hyvää pelaajaa valitsemaan.  Ensin  otetaan    hyvät, mutta joka kerta  valinta jatkuu  katkeraan loppuun asti. Viimeksi  päätetään porukalla, missä järjestyksessä  heikompi materiaali liitetään joukkueeseen. Jos urheilutunnista toiseen kymmenenkin vuotta valitaan loppupäässä tai ihka viimeisenä, sen kyllä ikänsä muistaa. En tiedä, mitä koululiikunta on tänään. Entisaikaan se  oli kilpailua, vertailua, hyvien ja huonojen ranking-listojen tekemistä. Koululiikunnan usein toistuva sosiodraama oli omiaan  vahvistamaan antiikin dualismin jakoa kahteen, henkeen ja ruumiiseen. Jalo henki alempiarvoisessa ruumiissa. Tämä nurja liikkunnan-  ja elämän-kielteinen  filosofia jatkui omalla kohdallani koulun jälkeen vielä opiskeluajan. Vasta kolmekymppisenä tajusin, että sahaan omaa oksaani.  Liikkumaton ruumis ei toimi. Se ei  tuota ajatuksia eikä ideoita. Se vain on ja kärsii.    Terve taiteilija KELA:n kuntoutuksella? Siviilirohkeuden puutteesta kai johtuu, että vasta 65 vuotta täytettyäni rohkenin heittäytyä vapaaksi kirjailijaksi. Useimmat kirjani olen kirjoittanut palkattomilla virkavapailla ja vain kahdesti apuraha riitti täydeksi  vuodeksi. Vasta  nyt aloin päätoimisesti kirjoittaa. Kuusipäiväistä viikkoa, usein aamusta iltaan. Pidän  onnenpotkuna, että tässä vaiheessa pääsin KELAn ja Suomen kirjailijaliiton  järjestämään puolentoista vuoden  kuntoutukseen Mikkelin Anttolanhovissa. Kirjailijaliitto on järjestnyt KELA:n ja Verven kanssa tähän mennessä kolme  kuntoutuskurssia, neljättä valmistellaan. ”Työkykyä ylläpitävä ja  parantava kuntoutus (TYK) on ammatillista kuntoutusta tilanteessa, jossa työkyky on heikentynyt ja työkyvyttömyys uhkaamassa.” Lokakuussa päättyvässä ryhmässä on kirjailijoiden lisäksi mukana myös yksi kuvataiteilija. Yhteensä yksi kahden viikon ja kolme viikon kuntoutusjaksoa. Noin kuukauden aika kuntoutuskeskuksessa Saimaan rannalla. Sen kustannus KELA:lle noin neljä tuhatta euroa per persoona. Että kuntoutukseen otetaan myös ”eläkeikäisiä” on tärkeä yksityiskohta. Taiteilijan ei tarvitse, eikä hän usein jääkään  eläkkeelle. Taiteilija voi jatkaa vielä seitsämänkymmen, joskus kahdeksankymmenen ikävuoden jälkeen. Kirjoituskoneensa tai päätteensä ääressä istuva voi  silloinkin kärsiä niska- hartiaseudun kivuista ja muista ammattiin liittyvistä sudenkuopista. Liikunta, työn rytmittäminen  ja oikeat työasennot ovat yhä kirjoitustyön tärkeitä apuneuvoja. Minkälainen  on ammattimaisen kaunokirjailijan tai kuvataiteilijan kuntoutuspäivä Saimaan rannalla? Siinä on paljon liikuntaa, sellaistakin, jonka olemassaolosta ei ennen tiennyt. Talon ammattinimiä ovat  lääkäri, fysioterapeutti,  kuntoutuspsykologi, työterveyshoitaja, liikunnanohjaaja. Päiväohjelmassa on voimistelua, venyttelyä, uintia, vesijumppaa, kuntosalia, saunaa ja höyrysaunaa, vaellusta, soutua ja hiihtoa, rentoutusharjoituksia ja meditaatiota – vain joitakin mainitakseni. Mutta ei vain tätä. Ryhmä on pieni, 6-8 jäsentä ja koko kuntoutuksen annista muodostaa ryhmäkokemus suuren osan. Jokainen tekee aluksi omat henkilökohtaiset tavoitteensa, joita sitten tiiviisti seurataan. Ryhmä tuo prosessiin vertaistuen. Ehkä ammattikouluttajia enemmän  joskus saa neuvoa kollegan kokemuksesta luovan työn mutkaisilla poluilla. Luottamuksellisessa ryhmässä voidaan käydä läpi myös  kipeitä  kokemuksia, kuten työssä uupumista. Siksikin on hyvä, että kuntoutusryhmässä on mukana erilaisia ja eri-ikäisiä. Jos ja kun päästään samalle aaltopituudelle, vuorovaikutus toimii ja jokainen mukaan lähtevä voi saada paljon. Valittu  koulutusmuoto, viikon kurssit pitkän ajanjakson kuluessa on toimiva. Teoriaakin tarvitaan, mutta painopiste on sen soveltamisessa. Pelkkä tieto ei ihmistä auta, jos sana ei tule lihaksi.  Kuntoutukseen hakeutuvilla on todennäköisesti motivaatiota ja se on hyvin  tärkeätä. Mutta vielä sekään ei riitä, tarvitaan myös tahtoa ja ennen muuta käytännön harjoituksia. Vaikuttavuuden voi jokainen tuntea  käytännössä, niin isoissa kuin pienissäkin yhteyksissä. Sanon sen vielä lyhyesti ja tiiviisti. Ensiksi: Koko elämän laatu paranee. Toiseksi moni on kokenut tämän: Pitäisi kirjoittaa joku juttu, mutta ajatukset ovat solmussa. Pieni kävelylenkki ulkoilmassa ja asia jäsentyy ja ajatus taas kulkee.

Heikki Palmu
on Turkulainen kirjailija, joka on mukana Forum Artis:issa ja Suomen kirjailijaliitossa