Blogissa

 

Vaihtuvat bloggaajat kirjoittavat taiteilijoiden työhön ja hyvinvointiin liittyvistä kysymyksistä. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan! Ehdotuksia blogiteksteiksi voi lähettää osoitteeseen forumartis(at)hotmail.com tai tervetaiteilija(at)yahoo.com. Julkaistuista kirjoituksista maksetaan pieni korvaus.

Självständig konstnär i självständigt Finland

Må det bli sagt genast att jag inte använder yrkesbeteckningen konstnär om mig själv. Jag brukar reservera den för bildkonstnärer, danskonstnärer m.fl. men en ordkonstnär som jag är i mina ögon och öron, i min mun och mina tankar alltid författare. Författarna hör till konstnärernas vidare yrkesbegrepp, men redan den här lilla inledningen visar på hur mycket bredare den yrkesgruppen är än många kanske föreställer sig. Troligtvis tänker inte ens alla medlemmar i de olika konstnärsorganisationerna på det.

Nu har Finland inlett sitt 100-årsjubileum som självständig stat. Vi författare, musiker, tonsättare, skådespelare, bildkonstnärer, översättare osv. engageras i firandet på olika sätt. Ofta erbjuds vi en ersättning, men ibland förväntas vi villkorslöst tillföra det som andra har som hobby – om än med pålitlig proffsighet. Det som andra har som hobby är nämligen något som alla arrangörer inte förstår att erbjuda arvode för, trots den förväntade graden av proffsighet. Kludda kan väl vilket småbarn som helst, dansar gör var och varannan, och läsa och skriva kan guskelov alla fortfarande i vårt hundraåriga självständiga land. Se på Pisa!

Därför behövs bl.a. Forum Artis. Forum Artis är en tak- och samarbetsorganisation för 15 riksomfattande konstnärsorganisationer, som tillsammans representerar ett brett konstnärligt fält. Kolla förteckningen på hemsidan! Genom de här medlemsorganisationerna representerar Forum Artis cirka 23 000 professionella finländska konstnärer. Formgivare, skådespelare, tonsättare, danskonstnärer, bildkonstnärer, musiker, författare … Kolla som sagt förteckningen, jag upprepar den inte här.

En självständig konstnär i det självständiga Finland – myt eller verklighet? Den som skapar i ensamhet, den som förbereder sig i ensamhet för sin andel i kollektivets prestation, den som återvänder till ensamheten efter en tid i mediebruset för att kunna skapa nytt, den som övar och övar och övar i ensamhet. Den som skapar …  måste vara självständig, klara ensamheten. Måste orka tro på sitt verk, sitt jobb, sin proffsighet, sig själv. Måste kunna ta in och ta emot ˗ intryck, inspiration, regi, kritik – men också klara av att skärma av. Isolera sig i sitt.

23 000 konstnärer betyder 23 000 självständiga själar som utövar sitt yrke även i motlut, som odlar sitt mod. Jag lånar av García Márquez och kallar det Hundra år av ensamhet. Hundra år av ensamhet i den hundraåriga staten för att producera den konst som ledsagat staten genom alla dessa år och berikat medborgarnas liv. 23 000 konstnärer i dag. Minst! Jag behöver sannerligen inte känna att jag ger mig själv ett alltför stort ansvar för berikandet.

Löneförhandlingar handlar alltid om prissättning och erkänsla. Vad arbetet och den enskilda insatsen är värd. Konstnärerna måste också förhandla om lönen, oberoende av om det är priset på en tavla, arvodet för en roll i en teaterföreställning, royalty för en bok eller ett musikverk. Också den här listan är lång. Konstnärer behöver varandra. Som råg i ryggen och stöd i kampen för erkänsla, sociala rättigheter, utkomstmöjligheter, synlighet. Rätten till ersättning för den proffsiga versionen av det som andra kallar sin hobby. I den bemärkelsen är det gott att konstnärer inte behöver vara fullt ut självständiga. Att de hundra åren av ensamhet också byggt det kollegiala stödet och statusen i statens ögon.

Samtidigt har det skett en avmystifiering av konstnärskapet. Utbildningssektorn har en stark position som producent av nya generationer som får sin utbildning vid yrkeshögskolor och högskolor, vid institutioner som åtminstone under detta hundrade år fortfarande har förutsättningar att erbjuda högklassig utbildning. Vi författare går ofta lite andra vägar. Det finns ingen författarutbildning på högskolenivå, även om det emellanåt förs diskussioner om det. Vi är journalister, litteraturvetare, sjukskötare, historiker, socialarbetare, biologer, grundskolgångna. Är författaren då närmare den mytiska bilden av själen som måste få skapa – mot alla odds, med en yrkestitel som kollegerna i bästa fall förlänat (= medlemskap i författarföreningar), inte Aalto-universitetet eller Sibelius-Akademin? Knappast. Vi är precis lika hungriga och har ett lika stort behov av tak över huvudet. Men fältet är brokigt, som sagt.

Och det finns jobb kvar. Alltid. Både för de självständigt arbetande konstnärerna och för de kollegialt verkande organisationerna. För Forum Artis.

 

 

Marianne Peltomaa

Författare

Suppleant i FA:s styrelse, repr. Finlands Svenska Författareförening

Isänmaasta äidinkielellä

Taitelija tarvitsee aiheen ja työkalut. Aihe on usein taiteilijan elämä sekä muut tietoon tulleet asiat. Ne liittyvät todennäköisemmin hänen lähi- kuin etäympäristöönsä, Suomen oloissa monesti Suomeen. Siis synnyinmaahan, jos on täällä syntynyt. Tai isänmaahan, patria, kuten sanoivat vanhat roomalaiset. En tiedä onko maassa jotakin erityisen isällistä. Neutraalein sana lienee kotimaa.

Kirjailijan tapauksessa työkaluna on kieli. Suomessa usein suomen kieli, mutta voi hyvin olla myös ruotsi tai saame, ne ovat kotimaisia kieliä, kolmikielisen tasavaltamme hyvä ominaisuus. On meillä muitakin kieliä, romanikieli, tataari ja jiddisch pieninä määrinä, niillä kaikilla on kirjoitettu Suomessa. On myös tuoreempia maahanmuuttajakieliä: arabia, kurdi, somali, venäjä, viro – vain joitain mainitakseni. Nekin ovat kirjoittajan työkaluja. Työkalut on syytä pitää kunnossa.

Kielen taitoja verrytellään kirjoittamalla, työ tekijäänsä neuvoo, ja lukemalla monenlaisia tekstejä. Ei pelkästään äidinkielellä (mikä seksistinen ilmaus siinä missä isänmaakin!). Itse aihe voidaan lukea vieraalla kielellä, aivot työstävät sen omalle kielelle, tässä ovat parhaita kääntäjät. Jotta asia olisi monimutkaisempi, kannattaa muistaa, että ihmisellä voi olla monta kieltä, yksi yhteen, toinen toiseen asiaan, kuten Alexis Stenvallilla suomi ja ruotsi – tai päinvastoin.

Pysyvätkö työkalut kunnossa? Kaikista niistä on käyttäjällä vastuu. Suomen kielen puolta ei maailmassa kukaan muu pidä kuin suomalaiset. Suomenruotsi on ruotsin itämurteiden variantti ja keskeinen osa suomalaisuutta, meidän porttimme paitsi Skandinaviaan myös omaan historiaamme. Saame on jotakin, minkä tekopyhästi unohdamme, kun muistamme eksoottisemmat heimoveljemme jossakin Uralin vaiheilla. Saameja on oikeastaan kolme, isoin eli pohjoissaame, inarinsaame ja koltta. Tietokilpailukysymyksenä voi käyttää lingvististä knoppia, mitä kieltä puhutaan vain Suomessa? Oikea vastaus on inarinsaame, se on suomalainen ilmiö kuten luonnossa selkälokki (Larus fuscus), jonka koko maapallon kannasta yli puolet asuu Suomessa. Siis jotakin, josta meillä on aivan erityinen vastuu, kielet elävät ja kuolevat kuin eliölajit.

Uhkaako jokin kotimaisia kieliämme? Kyllä ja ei. Sanotaan, että englannin ylivalta uhkaa, eivätkä sanojat suinkaan ole väärässä. Miksi suomalaisen kirkonkylän kahvilan ikkunassa lukee vain open (auki), vaikka ainakaan sinä päivänä ei asiakaskuntaan ole odotettavissa mitään mainittavaa anglosaksivyöryä? Olen joskus kysynyt asiaa kahvilassa. Vastaukseksi olen saanut, ettei asiaa ole erityisemmin ajateltu. No entäs jos ikkunassa lukisikin sama pelkästään saameksi, saksaksi, iiriksi tai venäjäksi? Joko asiaa siinä vaiheessa ajateltaisiin? Sisäistetyintä herruutta on se, mitä ei edes huomata. Miksi siis tämä kansalliset kielet syrjäyttävä kaukomaankielinen teksti ärsyttää selvästi harvempia kuin kahvilassa istuva kaukaisilta mailta tullut maahanmuuttaja, joka kovasti yrittää opetella suomea?

Toinen esimerkki. Amerikansuomi on kielenparsi, jolle on tapana nauraa. Kun ne sanovat paatiruuma (bathroom) kylpyhuoneeseen mennessään ja lapioidessaan soveltavat (to shovel). Yliolkaiseen asenteeseen ei ole aihetta. Kun joku vietiin vanhempien mukana Suomesta ties minne Ontarion Supperiin (Sudbury) vieraskieliseen miljööseen ilman mitään kotikielenopetusta, on todella kunnioitettavaa, että suomi säilytettiin niinkin hyvin. Todellisen pilkan ansaitsevat täällä Suomessa he, jotka ilman mitään pakkoa sirottelevat suomeensa kaikenlaisia englantilaisuuksia about joka neljännessä virkkeessä.

Anglokratia jyrää vahvasti. En kumminkaan usko, että se itsessään niinkään rapauttaisi kotimaisia kieliämme. Ne ovat aina olleet vieraiden vaikutteiden alaisina ja kestäneet sen. Vaarana on, että mahdollisuutemme ja intomme saada monipuolisia vaikutteita kaventuu sitä mukaa, kun kielitaito yksipuolistuu englanninkielisten silmälappujen välistä luetuksi. Se ei ole kansainvälisyyttä vaan ylikansallisuutta, se ei ole yhteistyösuhde vaan alistussuhde. Hyväntahtoisimmat sanovat, että on se niin mainiota, kun voimme vaikka itävaltalaisen kanssa keskustella tasaveroisina englanniksi. Kumpikaan ei pääse dominoimaan äidinkielellään. Nyt voi tietysti kysyä, mitä kieltä meidän olisi puhuttava esimerkiksi brittien ja yhdysvaltalaisten kanssa.

Keskisuuri on kaunista. Kaikki kunnia Euroopassa puhutuille pienille kymrin, friisin, sorbin ja retoromaanin kielille. Toivon niille pelkkää hyvää, samoin niiden kirjallisuuksille. Vakavin ongelma on, kuinka anglosaksisuuteen käpertyessämme menetämme kyvyn seurata isojen ja keskikokoisten maiden saksan-, ranskan- ja venäjänkielistä, pian jopa skandinaavista keskustelua. Se tekee meidät itsemme suppeammiksi.

Nyt on pantu ikkunat kiinni englanniksi. Paras aukaista ikkunat joka ilmansuuntaan. Huonoa olisi myös jokaisen ikkunan sulkeminen. Se olisi nationalismia. Olen patriotismin kannattaja. En suosi kansalliskiihkoa vaan isänmaallisuutta. Kirjailijan kohdalla se tarkoittaa omien kieltemme ja kulttuuriemme vaalimista. Maailmalla emme ole kiinnostavia englannin solkkaajina vaan pikemminkin suomalaisuuden monimuotoisuuden ja monikielisyyden edustajina, jotka ovat selvillä maailman monien eri kulttuuri- ja kielialueiden tapahtumista. Taiteilijan tehtäviin kuuluu oman kulttuurinsa kaikkien muotojen antaminen rikastuttamaan koko maailmaa, ei pelkkä vaikutteiden tuominen tänne, vaan myös niiden vieminen sinne.

Hannu Niklander

Kirjoittaja on kirjailija ja Forum Artisin hallituksen jäsen

Tarjolla haravan varteen

Työttömyys, tuo monelle taiteilijalle tuttu kaveri. Tai eihän sitä nyt kaveriksi voi sanoa, ellei omaa pahasti masokistisia luonteenpiirteitä. Jokunen vuosi takaperin tulin siihen tulokseen, että hyökkäys on paras puolustus: työttömyyttä karttaakseni päätin kouluttautua lisää. Taiteen maisterista taiteen tohtoriksi. Luulisi sillä pääsevän leivän syrjään. Väittelin viime vuoden alkupuolella. Oli hieno tilaisuus, ja karonkka tietysti ikimuistoinen. Perään iski kuitenkin myös pitkäaikaisempi krapula, johon tohtorin papereillakaan ei ole löytynyt troppia. Olen tämän reilun vuoden aikana laatinut ja lähettänyt jotakuinkin viisikymmentä erilaista työ-, apuraha- ja avustushakemusta. Niiden saldo kertoo karua kieltä: joko rustaan todella surkeita hakemuksia, tai sitten – se pelottavampi vaihtoehto – touhuni ei kiinnosta ketään. 

Älkää ymmärtäkö väärin. Tarkoitukseni ei ole nillittää ja surkutella ankeaa jamaani, vaan pikemminkin kuvailla tuntemuksia, joita moni, liian moni taiteilija saa tuta. Tuttavapiirissä eräs on hakenut jopa 300:aa työpaikkaa tuloksetta, joten alan pikku hiljaa epäillä että kaikki jänikset ovat loikkineet johonkin toiseen metsään. Minustakin on tullut mies tilastoista, tukevasti keski-ikäinen pitkäaikaistyötön. Toivoton tapausko? Olenko nyt tohtorina sitten ylikoulutettu? Pitäisikö ottaa lusikka kauniiseen käteen ja kouluttautua vielä uudestaan jollekin alalle jossa on parempi työllisyys? Hautausmaita haravoimaan? Ei, en halua. En ymmärrä. Olisi varmaan helpompi kaivaa minut suoraan multiin. En suostu ajattelemaan, että minut kannatti kouluttaa kalliilla rahalla ensin taiteen ammattilaiseksi, jotta sitten kouluttautuisin vielä johonkin uuteen ammattiin, vain koska sillä, ammatti X:llä, on vaihtoarvoa rahaan verrattuna. 

Nimellisestä työttömän statuksesta huolimatta oma työ- ja tekijäidentiteettini ei ole muuttunut: luova tekeminen, tutkiva prosessi ja uteliaan mielen askartelu käsitteellisten haasteiden parissa ei ole lakannut. Siitä vain ei nyt kukaan tarjoa kompensaatiota. Missä sitten mättää? Enkö osaa markkinoida itseäni oikein? Olenko pudonnut maailmojen väliin? Taiteen kontekstissa tekemiseni tutkimuksellista otetta ja lähestymistapaa ehkä vierastetaan, mutta toisaalta tohtoreilla ei ylipäätään mene lujaa työmarkkinoilla.  Tutkimuksen mukaan mukaan tohtoreiksi väitelleiden työttömyys on kasvanut yhteen menoon 15 vuoden ajan, joten asialla alkaa olla jo kansantaloudellista merkitystä (http://yle.fi/uutiset/tohtoreiden_tyottomyys_pahenee__ministerio_haluaa_hillita_yliopistojen_tohtorikoulutusta/8581500, http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2016/liitteet/okm3.pdf?lang=fi)

Yksi kohtaamani ongelma on, että monet olemassa olevat tutkimuksen rahoitusmekanismit soveltuvat huonosti taiteelliseen tutkimukseen, jossa usein keskeisessä roolissa ovat taiteelliset tuotannot. Nyt tutkimukseen sijoitettujen määrärahojen pienentyessä niistä vähistäkin roposista on taistelemassa yhä enemmän työttömiä tohtoreita, ja marginaalin marginaalissa liikkuville taiteen tohtoreille jää kovin vähän liikkumatilaa. Lisäksi näinä aikoina, kun on taas sallittua vähätellä sivistystä, taiteilija plus taiteen tohtori kuulostaa ehkä jotenkin epämääräiseltä yhdistelmältä, siinä kun yhdistyy taitelijahörhö ja akateeminen hörhö samassa paketissa. 

Olen kuullut paljon prameita juhlapuheita siitä että työelämässä tarvittaisiin lisää rohkeita moniosaajia. Kokemukseni kuitenkin kertoo, että hyvistä aikeista huolimatta jäykät rakenteet eivät jousta. Avoinna oleviin paikkoihin valitaan sitten usein kuitenkin pisteosaajia. Epäkohdan on aika muuttua. Työnantaja, älä pelkää. Ota riski, palkkaa taiteilija! Taiteilijat ovat tekijöitä, jotka tyypillisesti pyrkivät rikkomaan totuttuja kaavoja ja synnyttämään odotetusta poikkeavia epätavanomaisia ratkaisuja. Tämä mielen laatu on omiaan synnyttämään ratkaisuja hankalissakin, monialaista asioiden hallintaa vaativissa tilanteissa. Sen kuvaamiseen sopii hyvin myös Edward de Bonon kehittämä lateraalin ajattelun malli, jossa suoraviivaisen, vertikaalin ajattelun sijaan pyritään liikkumaan sivuttain, eri viitekehysten yli. Tällainen ajattelu toimii parhaiten ympäristöissä, joissa käsillä oleviin haasteisiin halutaan luoda kokonaan uusia ratkaisuja, entisten osoittauduttua toimimattomiksi. Esimerkkinä tulee mieleen vaikkapa Suomen valtion hallinto. 

Soitteletko, Juha?

Jaakko Nousiainen

Kirjoittaja on ohjaaja, käsikirjoittaja ja tutkija

www.jaakkonousiainen.net

My Thank-You Note on The Art and Magic of Simplicity

Lana Theo

 

Seven years ago this week, I bid farewell to the teaching world, beginning life anew as a multi-hyphenated and nomadic freelance artist. But, I so miss my art students and the topics we’d passionately discuss for hours, days, weeks and years on end. I really miss all of it, and it became even more apparent after a new creative effort caught my attention and hasn’t let go. It brings home for me yet again the importance of proper arts education, and how it must remain paramount in school curricula for all age levels.

My latest bout of nostalgia is the full-on fault of Matti, Finland’s newest cultural icon, born only weeks ago and without warning on a mid-October Monday. The birth was swift, smooth and without a single contraction (unless a so-described ”brain fart” qualifies). Matti wasn’t borne of duress, nor to satisfy a deadline. Not for a paycheque, nor for a graded school project, as happens more often than not these days where creative expression is concerned. There’s nothing wrong with creativity earning kudos or compensation; good grades may open doors, and money’s helpful when one needs to eat, buy new underwear or pay the rent. However, I’ve long believed that compensation cannot and should not always be the prime catalyst for creative thought and contribution to society. Guiding and inspiring future arts and media prodigies is a task cherished by true educators in both university and professional arts environments, but also a daunting, utterly frustrating task should a, ”What’s in it for me?” sense of self-entitlement guides the wheels of creativity.

The art of simplicity and selfless expression for the sake of expression is, in my humble opinion, responsible for some of the most touching, celebrated works across all media platforms throughout the ages. Regardless and sadly, educators increasingly deal with students unable to see the forest for the trees in the land of creativity. The bare bones of art, its platform and simple expression are often cast aside in favour of pomp, circumstance and artists trying on a ”go big or go home” philosophy for size. My far too oft response to student proposals for video productions, scripts, set design projects and everything in between has far too frequently been, ”Take care not to aim too high with forced, unrealistic expression of ideas, especially when your foundation and core message might end up finishing a distant second.” Two hours of Michael Bay-inspired explosions cannot cover up all flaws in a flashy, sexy story that otherwise simply misses the mark.

A cliché that I normally dislike comes to mind in instances like these: K(eep) I(t) (S)imple (S)tupid. The minimalist style and clever, witty punchlines we’ve experienced though Matti in Finnish Nightmares reward us with a highly empathetic and sympathetically accessible work of art.

Artist and media student, Karoliina Korhonen, has been perplexed from the moment she pushed her two-dimensionial child into the lake on October 19th. With Matti’s first series of adventures now being published wherever one might think to look for them, native Finns overwhelmingly and with a renewed sense of pride (shhh) see themselves in any number of ”Exactly!” kinds of stereotypes. And all in good fun, it must be said. Foreigners, too, are taking ownership of their own newly-discovered Finnish-ness, including me, an ex-pat Canadian. Canucks aren’t supposed to hide behind their front doors as Matti does when neighbours are lingering in the hallway. But, hey, I do, and he has allowed me to smile and feel as if I fit in here in this, my adoptive country. ”Matti has possessed you,” as Karoliina informed me just the other day in our brief exchange. Correctly so, it seems, as I’m definitely not the only one currently being double-teamed by Matti and his creator.

As I watched all this bloom throughout the social media, I thought, This girl is every arts professor’s dream. I had a few of those students, the extraordinary ones that I viewed more as colleagues than ”only” my young charges. Sharing in the arts with like-minded souls was a dream all on its own. It’s a real trip, getting paid to do something I enjoyed so much that I would have done it for free, quite honestly. It was my tremendous honour, being surrounded by the boundless talent and expression oozing out of inspired, as yet unjaded individuals.

Art educators must encourage the sort of magic that simple, unselfish creation and innovations may have over the shaping of our lives. Easier said than done, maybe, but I’m feeling inspired yet again. Maybe it’s time to mount a comeback.

Kiitos, Matti!

 

Lana Theo is Canadian Freelance Artist (MA in media production) living in Finland.

Taide tavoittaa mielen

Taide syntyy, kun mieli liikkuu ja liikuttuu. Taiteesta voi keskustella ja taide voi aiheuttaa keskustelua. Usein ajatellaan, että taidetta on ihmisen tarkoituksellisesti tuottama sisimmän ilmaus ja muille suunnattu viesti. Taideteoksessa mieli muuntuu ja saa oman erillisyytensä: teos toistaa mielen liikkeen ja pukee sen esimerkiksi sanoiksi, väreiksi, muodoiksi, vauhdiksi, ääniksi ja/tai rytmiksi. Taide kirpoaa meistä irti ja jättää jäljen. Taide syntyy ja synnyttää uutta. Filosofisille kysymyksille taide tarjoaa ehtymättömän maaperän. Taiteen määritelmästä voidaan ammentaa jo itsessään paljon, mutta ennenkaikkea taideteosten pohjalta heränneiden mielikuvien, muistojen, tunteiden ja ajatusten avulla on mahdollista keskustella valtavan laajasti vaihtelevista teemoista ja eri elämänalueita koskettelevista aiheista.

Taiteen inspiroimat filosofiset keskustelut voivat syntyä ystäväpiirissä tai muissa sosiaalisissa tilanteissa luonnostaan. Keskusteluja voi synnyttää taiteen avulla kuitenkin myös tarkoituksella. Näin tehdään muun muassa taidelähtöisissä filosofiaryhmissä. Keskustelun pohjalla oleva taide on ryhmissä läsnä esimerkiksi musiikkina, kuvataiteena, kirjallisuutena tai performanssina. Joskus filosofiaryhmissä voidaan myös tehdä taidetta ja tulkita tapaamisen aikana syntyneitä tuotoksia yhdessä. Teoksen tekijälle filosofisen ryhmäkeskustelun herättäminen oman teoksen pohjalta voi olla kiinnostava tilaisuus tutustua siihen, miten toiset teosta katsovat, miten he sitä analysoivat ja mitä he siihen liittyen tuntevat.

Aivan ensimmäisenä taidelähtöisissä filosofiaryhmissä pyritään siis tuottamaan osallistujille jonkinlainen taide-elämys ja kokemus, joka jaetaan muiden kanssa. Koska useiden ihmisten yhteinen kokemus on yleensä rikkaampi ja vivahteikkaampi kuin yksittäisen yksilön, saa jokainen keskustelun aikana uudenlaisia tapoja katsoa tai tulkita aikaisemmin näkemäänsä tai kuulemaansa. Kun esiintulleet ajatukset ja tunteet muotoillaan taide-elämyksen erittelyn jälkeen filosofisiksi kysymyksiksi ja niistä vaihdetaan näkemyksiä, on todennäköistä, että mielenmaisema laajenee entisestään.

Esimerkki eräässä ryhmässä käsitellystä kysymyksestä on: voiko elämässä vain kellua? Keskustelun aihe sai kyseisellä kerralla alkunsa maalauksesta, jossa esiintyi myrskyaaltojen keskellä kelluva pieni soutuvene, joka kantoi mukanaan puutarhaa. Veneessä ei ollut airoja, mutta sen nokka osoitti kohti horisontissa kajastavaa valoa. Osallistujat pohtivat yhdessä kysymyksen pohjalta muun muassa, millainen olisi toimiva tasapaino tiukasti kontrolloidun elämän ja vastaavasti heittäytymisen välillä.

Heittäytymisellä voidaan viitata moniin asioihin ja tilanteisiin elämässä. Heittäytyminen ei varmastikaan aina ole järkevää eikä tuota toivottuja tuloksia. Toisaalta esimerkiksi ammattitaiteilijuus vaatii useimmiten nimenomaan heittäytymistä ja ”kellumistaitoa”. Tämä voi ilmetä siten, että omaa valintaansa suuntautua opinnoissa taidealalle tai sillä työskentelyä saattaa joutua perustelemaan muita ”sopivampia” vaihtoehtoja suositteleville sukulaisille tai tuttaville. Jokin muu ala voisi ainakin tarjota paremmat ansiot, sillä monien kohdalla ratkaisu elämäntyöstä taiteilijana merkitsee ajoittaista kellumista taloudellisen epävarmuuden aallokossa. Lisäksi taideilmaisuun liittyy itsensä avaaminen ja joskus hyvinkin kokonaisvaltainen heittäytyminen muiden eteen ja arvioinnin kohteeksi.

Vaikka taiteilija heittäytyy ja antautuu rohkeasti elämän meren virtojen vietäväksi, on hänellä useimmiten kuitenkin vankka visio. Päämäärätön kelluminen on eri asia. Nokan voi suunnata kohti satamaa, vaikka matka ei noudattaisikaan useimpien purjehtijoiden tuttuja reittejä. Uskon, että monien kohdalla taiteilijuus kumpuaakin niistä kokemuksista, joita rikas ulkoinen ja sisäinen elämänkokemus tarjoaa. Ammentaessaan itsestään useat taiteilijat hyödyntävät elämänsä erilaisia näköaloja, joihin kuuluu sekä varjoisia aallonpohjia että valoisia aallonharjoja.

Elise Liikala

Kirjoittaja on Taiteen maisteri, graafikko/kuvittaja, joka vetää ja kehittää taidelähtöistä Ajatusrinki-filosofiatoimintaa lapsille, aikuisille ja ikäihmisille.

Risteytymistä työn käytännöissä

Maailmaa seuraaville ihmisille ei liene uutinen kertoa suomalaisen työelämän muutoksista. Viime viikkoina olemme seuranneet hallituksen kannanottoja työn tekemisen suhteen. On kehotettu tekemään päivittäin 20 minuuttia enemmän töitä (lehdessä jopa haastateltiin eri alojen ihmisiä, jotka listasivat mitä tässä ajassa ennättää tehdä). Tuttua on myös työuran pidentämisen toive vuoden 1955 jälkeen syntyneille. Eläkkeen iloihin pääseminen siis venyy. Agendalla on myös nuorten aktiivisempi rekrytointi työelämään, koulutussysteemien kiristämisestä puhumattakaan. Nämä ovat työn muutoksien pintaraapaisuja. Suuremmat voimat tapahtuvat työn sisältöjen ja rakenteiden suhteen.

Tässä vaiheessa kirjoittajaa alkaa jo puuduttaa tämän blogin aihe…

On vaikea yksiselitteisesti kertoa mitä kaikkea nämä muutokset ovat, ainakaan minä en pysty niitä täysin ennakoimaan. Muutamat merkit ovat kuitenkin nähtävissä. Useissa organisaatioissa on meneillään henkilövähennyksiä, ja koko toiminnan uudelleen muokkausta. Toimintojen ulkoistamista on jo tuttua ja kenties eräänlainen start up ja pop up –ajattelu alkaa yhä vahvemmin siementää itseään myös aiemmin niin vakailta näyttäviin organisaatioihin. Ihmiset liikkuvat tulevaisuuden työssä yhä enemmän, etsivät uudenlaisia kennoja mihin kiinnittyä tekemään töitä, asettelevat osaamistaan salkkuihin ja soluihin. Sisältöjen suhteen muutosvauhti on niin kiihkeä, että useimmille ihmisille yksi tutkinto ei voi mitenkään riittää osaamisen takaamiseksi. Jos rehellisiä ollaan, suurin osa tutkinnoista on jäänyt vanhaksi jo aikoja sitten. Varhainen lintu voi napata vieläkin madon (etenkin työn saamisen suhteen), mutta ennen kaikkea joustava ja alati uuteen suuntautuva asenne saattaa olla tulevaisuuden työn yksi parhaimmista taidoista. Ollaan kiinni myös hybridin ajassa.

Edellisessä kappaleessa vilahtavat käsitteet ovat suoria lainauksia organisaatiopuheista, ei kirjoittajan luovaa näppäryyttä.

Taiteilijat tuntevat hyvin hybriditaiteen käsitteen. Sillä viitataan usein sellaisiin työprosesseihin, joissa eri taiteenalojen välisesti tehdään työtä. Se on kuin Toyotan autoinfosta, jossa kerrotaan hybridin olevan kahden voimalähteen yhdistelmä. Osuva kuva myös hybriditaiteesta. Monet suomalaisen työelämän muutokset ovat taiteilijoiden työhön rinnastettuna tuttuja. Tiedetään, että monet taiteilijat joutuvat haastamaan itseään joustavuudessa. Työvuosi saattaa koostua lukuisista erilaisista työtehtävistä ja työsuhteista. Monet näistä ovat taiteelliseen työhön liittyvää (esim. opetustyö), mutta monille työn arkea on myös lomittain sijoittuvat työjaksot oman taiteen ja täysin muun työn välillä. Tiedetään myös, että monet eivät pidä tätä suotuisana tilanteena. Toisille tämä taas sopii hyvin. Hans Abbing lanseerasi vuonna 2002 kirjassaan Why are artists poor? termin hybriditaiteilija. Hänen mukaansa tällaiselle taiteilijalle monen ammatin yhtäaikaisuus on tietoinen ja myös mieluinen valinta. Kiinnostava pointti. Ovatko taiteilija-ammatit ainoita, joissa oletetaan ihmisten harjoittavan samanaikaisesti useampaa ammattia? Vai onko tämä kenties tulevaisuuden kuva kaikille? Olisiko meillä tulevaisuudessa yhä enemmän insinööri-sairaanhoitajia tai lääkäri-palomiehiä? Jokainen tietää, että professioiden järjestyksiä ohjaavat raha ja arvostus. Entä jos taiteilijan nimike on jo vanhanaikainen? Pitäisikö keksiä uusia? Hybrid-creator, Risteymäanalyytikko, Creative Manager, Visualizer, Hyper Media leader jne. Henkilökohtaisesti suorastaan rakastan käsitteitä runoilija, kuvataiteilija, tanssija, muusikko jne. – älkää siis vielä jääkö hybridiristeytymien jalkoihin!

Ai niin, jos huvittaa leikkiä kyselyillä omien taitojen suhteen, voi käydä vaikka tällä sivustolla. Testaaminen omalla vastuulla.

https://www.mindtools.com/pages/article/get-started.htm

Pia Houni

Kirjoittaja on Teatteritaiteen tohtori, dosentti, kirjailija ja filosofinen praktikko. Työskentelee tällä hetkellä erikoistutkijana Työterveyslaitoksella.

Tylsä terveys

Romanttinen taiteilijakäsitys on pitkään piirtänyt kuvaa nälkäisestä, viluisesta ja sairaasta nerosta, joka värjöttelee vinttikamarinsa kylmyydessä. Viimeisillä voimillaan hän toteuttaa kuuluisan mestariteoksensa. Aina parempi, jos viimeinen työ jää kesken kuoleman koittaessa. Silloin teoksen ylle jää leijumaan mystinen hämy: Näihin säveliin, sanoihin tai siveltimen vetoihin sammui suuren neron elämä.

Tämä on jo niin cliché, että väsyttää kirjoittaa moisia rivejä. Saattaa jopa olla cliché, että se on cliché… Samaan kuvaan kuuluu ryyppääminen ja rellestäminen muiden taiteilijoiden kanssa, illat bordellissa sukupuolitauteja hankkimassa ja sammahtaminen ravintolapöytään useiden päivien ryypiskelyn jäljiltä. Epävarmuus omasta osaamisesta, elämisen tuska, raha- ja rakkaushuolet painavat. Maallisen turhuuden ja taiteellisten sfäärien ristiriita vaatii osansa. Elämän täytyy olla vaikeaa. Muussa tapauksessa sille ikään kuin antaa periksi ja taiteilija sortuu arjen trivialiteetteihin.

Ajat, tavat ja ihanteet ovat muuttuneet. Kapakan pöytää kuluttaa enää muutama sitkeä sissi. Kuntosalilla ja hölkkäpolulla käyvien joukko on lisääntynyt. Hybridi- ja kuntopyörät, syke- ja askelmittarit, kolesteroliarvot ja rasvaprosenttitaulukot kuuluvat hyväksyttävästi taiteilijan elämään. Fyysinen terveys ja hyvinvointi ovat in, rappiotaide out.

Olisikohan niin, että joku vuosikymmenen kuluttua työstää väitöskirjan siitä, miten ”rappiotaiteilijan” ja ”kuntotaiteilijan” taiteet eroavat toisistaan. Korreloiko älyllisen nikkaroinnin määrä sykemittarin lukemien ja rasvaprosenttien kanssa tai viikoittainen alkoholimäärä ja poltetut savukkeet emotionaalisen latauksen voiman kanssa? Onko timmissä kunnossa oleva taiteilija laskelmoivampi (lue tylsempi) kuin huonokuntoinen taiteilija? Vai mahtaako moinen olla taidehistorian kannalta edes kiintoisaa?

Kävin kesällä Bergamossa Donizetti-museossa. Italialaisen oopperan mestareihin luettavan säveltäjän viimeiset vuodet olivat tuskaisaa sairauden kanssa kamppailua. Tuntematon tauti vei liikuntakyvyn ja rappeutti aivotoiminnan. Lopulta liikkuivat enää silmät ja sormi. Historiakirjat opettavat, että Donizettilla ehkä oli sukupuolitauti. Varmoja siitä ei olla, mutta ”myöhemmät tutkimukset tuonevat lisävaloa asiaan”. Myöhemmät tutkimukset! Mitä ihmeen merkitystä on sillä, kuoliko Donizetti sukupuolitautiin vai aivoverenvuotoon? Kuollut mikä kuollut. Sävellykset elävät. Vai ajattelevatko tutkijat, että suhtautumisemme Donizettin teoksiin muuttuu olennaisesti taudinkuvan selvittyä? Kuuntelemmeko hänen oopperoitaan mahdollisesti syfiliksen tai aivohalvauksen kuulokulmasta?

Enemmän kuin taiteilijan sukupuolitaudit minua kiinnostavat hänen psyykkinen tilansa ja luonteenpiirteensä. Olen sitä mieltä, että keskivertoiset psyyken ”arvot” ja terveysihanteet eivät ole relevantteja taiteilijoiden suhteen. Taiteilija on taiteilija siksi, että hän ei mukaudu keskiarvoihin. Siksi, että hän kykenee ajattelemaan toisinaan toisin. Muistan elävästi erään 1970-lvulla ravintolapöydässä (!) käymäni keskustelun, jossa sain keskustelukumppanin lähes ryntäämään kimppuuni todettuani, että eräs meidän molempien hyvin tuntema kuvataiteilija on ”hullu”. Myönnän, että ilmaisuni oli varomaton ja olisi vaatinut muutaman selittävän lauseen, mutta edelleen olen samaa mieltä. Sana ”hullu” vain merkitsi keskustelukumppanilleni jotakin kovin paljon rankempaa kuin minulle. Minulle sanalla oli myös positiivisia merkityksiä.

Venäläisessä kulttuurissa tunnetaan käsite Jumalan hullu tai Kristuksen houkka (jurodivyi). Perinteisesti uskotaan, että jurodivyi heittäytyy hulluksi lähimmäistensä pelastuksen tähden. Myös Raamatussa puhutaan hulluudesta toiseen sävyyn kuin psykiatrian oppikirjoissa: ”Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi?” ”Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat.” (1 Kor. 1:20-21) Halutessamme voimme ajatella uskon tilalle taiteen. Taiteilijan on heittäydyttävä. ”Hullu” taiteilija kykenee välittämään lähimmäisilleen jotakin sellaista, johon kukaan muu ei kykene?

Erilaisuus on viime vuosikymmeninä suomalaisessa yhteiskunnassa jäänyt populismin jalkoihin. On pyritty tasapäistämään ja normittamaan hyvä ihminen ja yhteiskunnan jäsen. On syytä olla hyvä niin, että muutkin sen ymmärtävät. Yrittämättä tietää psyykkisistä sairauksista yhtään sen enempää kuin tiedän (varsin vähän), väitän että psyyken erikoislaatu, kummallisuus ja joissakin tapauksissa jopa sairaudet ovat voimavara mielenkiintoisen ja sykähdyttävän taiteen syntymiselle. Vain hieman vinksahtanut löytää uusia näkö- ja kuulokulmia asioihin. Ryhdikkäässä pystyasennossa kulkeva näkee maailman samalla tavalla kuin kaikki muutkin marssirivistön jäsenet.

Tilanteessa, jossa keskiverto ja terve ihminen ei koe mitään erityistä, Edward Munch näkee tuskaiseen huutoon vääristyneet kasvot. Schönberg kuulee sen musiikkina, Saarikoski sanoina. Munchin tiedetään todenneen: ”Sairaus, hulluus ja kuolema olivat enkelit, jotka ympäröivät kehtoani, ja ne ovat seuranneet minua läpi elämäni.”

Ilari Laakso

Säveltäjä

Taiteilija on terve kun se leikkii.

”Taiteilija on terve kun se leikkii, mutta riittääkö se? Säilyykö mieli avoimena leikkikalujen, -kaverien, ja -kenttien muutoksissa? Pystyykö uusia leikkejä ja niiden sääntöjä jatkuvasti oppimaan? Jaksaako leikkiminen kiinnostaa vielä vuosikymmenien jälkeenkin?”

Mannerheimin lastensuojeluliiton nettisivulla kuvaillaan leikkiä mm. seuraavasti:

Leikki on vapaaehtoista, erillistä, ennakoimatonta, tuottamatonta, säännönmukaista ja kuvitteellista toimintaa. Leikki erottuu muusta elämästä, vaikka saakin usein sisällön todellisista tapahtumista. Leikin tila ei vastaa ihmisen psyykkistä todellisuutta. Se on yksilön ulkopuolella muttei silti sama kuin ulkomaailma. Tälle vyöhykkeelle lapsi kokoaa esineitä ja ilmiöitä ulkomaailmasta ja käyttää niitä leikissään yhdistäen henkilökohtaisen ja ulkoisen todellisuuden vaikutelmat.

Jos leikin tilalle vaihtaisi taiteen tekemisen ja lapsen tilalle taiteilijan, niin tämä voisi olla aika osuva kuvaus luovan työn prosessista.

Vapaat leikit

Kaikki meistä varmaankin tavoittelevat vapautta. Taiteilijoita on totuttu pitämään esimerkkinä vapaata elämäntapaa toteuttavista ihmisistä. Tämä johtunee ainakin osittain siitä, että merkittävä osa taiteilijan leikistä on vapaaehtoista. Vapaus on tietysti taiteilijankin tapauksessa illuusio, haavekuva. Ihminen on kuitenkin laumaeläin, jolla on tarve olla vuorovaikutuksessa jonkun laisen yhteisön kanssa. Taiteilijakaan ei siis voi välttää yhteisönsä elinehtojen ja lainalaisuuksien vaikutusta elämäänsä. Moni taiteen alalla leikkivä saattaa jopa suorastaan kaivata rajoja ja tehtävän asetteluja kyetäkseen tulemaan toimeen vapautensa kanssa.

Vaikka vapautta ei rajoitettaisi ulkoa päin tulevalla ohjauksella, meillä tuntuu olevan tarve itse laittaa itsellemme rajoja. Jos jätetään erilaiset estot, ennakkoluulot ja pelot käsittelemättä tällä kertaa, jäljelle jää silti ainakin se meissä jokaisessa asuva oma estetiikka, jota persoonallisuudeksikin kutsutaan. Joillekin taiteilijoille saattaa riittää yleisesti hyväksytty estetiikka lähtökohdaksi. Myös aikaisempien leikkijöiden kehittämät vakiintuneet ulkoiset puitteet ja sisältörakenteet voivat kelvata oman ilmaisun rakennusalustaksi. On kuitenkin lisäksi niitä jotka haluavat laittaa aina kaiken uusiksi, muuttaa leikin sääntöjä ja vaihtaa leikkikaluja. Tämäkin tarve voi itse asiassa olla vapautta rajoittava asia, vaikka sitä joidenkin määritelmien mukaan voisi pitää taiteellisen vapauden korkeimpana asteena. Vapaudesta saattaa siis tulla myös rasite.

Uudet leikit

Taiteen ytimessä on uuden luominen. Vaikka se taitaakin olla suhteellinen käsite, edellyttää taiteellisen työn tekeminen kuitenkin aina edes jossain määrin uudistumista. Yksittäiselle tekijälle se tarkoittanee vähintäänkin henkilökohtaisten ominaisuuksiensa tutkimista ja itselleen luontevien toimintatapojen löytämistä, kasvamista persoonalliseksi taiteilijaksi. Oman persoonan ja taideilmaisun löytyminen saattaa tosin varsinkin ulkopuoliselle tarkkailijalle näyttäytyä teoksesta toiseen etenevänä tunnistettavuutena ja joskus jopa liiallisena samankaltaisuutena.

Uusien asioiden löytäminen ja tutkiminen edellyttää mahdollisuutta leikkiä vapautuneesti intuition ohjaamaan suuntaan. Tämä on nyt sitä ennakoimatonta ja useimmiten tuottamatonta puuhaa. Taiteellisessa työskentelyssä onkin aika vaikea määritellä leikin eri osa-alueiden merkitystä tuottavuusnäkökulmasta. Mikä osa on, voi ja saa olla pelkkää kokeilua ilman määrätietoista ja suunnitelmallista lopputuotteen valmistusta. Vapaus kai tässä yhteydessä näyttäytyisi mahdollisuutena itse päättää kuinka paljon käyttää aikaa mihinkin leikkivaiheeseen. Tuotto-odotukset, tavoitteet ja deadlinet tietysti rajaavat aikaikkunaa, vaikka taiteella pitäisi lähtökohtaisesti olla mahdollisuus ottaa oma aikansa valmistuakseen. Me kaikki alalla leikkivät tosin tiedämme kokemuksesta, että vapauden rahoittaminen ei ole yksinkertaista. Perusteita pitkäkestoiseen ”tuotekehittelyyn” on hankala löytää ainakaan ilman merkittäviä tuotto-odotuksia.

Vaikka pitkäkestoinen leikkiminen olisi taloudellisesti turvattua, meillä on taipumus itse asettaa määräaikoja teosten valmistumiselle. Vapaan taiteilijan toimintaan vahvasti liittyvä itsekuri ja leikkimisen oikeutuksen perustelu niin itselle, kuin muillekin ajavat helposti kärsimättömyyteen. Vaikka merkittäviä taloudellisia tuottoja ei syntyisikään, työteliäisyyttä ja ahkeruutta arvostavassa yhteiskunnassa taiteilijan on kyettävä esittämään mitattavissa olevia tuloksia edes leikkituntien ja valmistuneiden teosten määrien muodossa. Tämä johtaa usein huomaamattakin leikkimetodien urautumiseen. Totutut tavat luovat turvallisuudentunnetta ja pitävät tuottavuutta helpommin yllä.

Leikin säännöt

Mitä pitempään on tehnyt teoksia, sitä selkeämmin on sisäistänyt ja omaksunut leikin eri vaiheisiin liittyvät metodit ja tekniikat. Itselle parhaiten toimivat tavat ilmaista ajatuksiaan ja estetiikkansa ovat useimmiten vuosien työn tulosta. Ne ovat syntyneet yrityksen ja erehdyksen kautta pitkässä oppimisprosessissa. Vaikka järjestelmä olisi kuinka toimiva ja tuottaisi laajan kirjon erilaisia korkeatasoisia teoksia, ennemmin tai myöhemmin joko ulkoisista tai sisäisistä syistä syntyy kuitenkin tarve muutokseen. Teoksia ei ehkä halutakaan ( tai ei itse enää halua ) tehtäväksi samoilla välineillä, materiaaleilla, ryhmällä jne. Metodit ja materiaalit on puristettu loppuun. Leikkiin kyllästyminen saattaakin lamauttaa koko prosessin. Itseään on vaikea pakottaa säkenöiväksi innovaattoriksi jos luontaista kiinnostusta ja uteliaisuutta ei synny.

Luovasta sektorista poiketen muilla, vähemmän vapausasteita sisältävillä aloilla muutos tulee useimmiten annettuna ja siihen on vaan koitettava sopeutua. Merkittävää huolta työelämässä tuntuvatkin aiheuttavan juuri jatkuvat muutokset. Perinteisesti positiivisena ja virikkeitä tarjoavana pidettyä muutosta ( = uudistuminen ) ei pystykään enää näkemään rikkautena vaan siitä alkaa tulla rasite kun työkalut ja toimintaympäristöt muuttuvat jatkuvasti. Totuttujen mallien rikkominen on aina epävarmuutta lisäävä tekijä tulivatpa paineet siihen sisältä tai ulkoa. Välillä uudistumispaineissa kamppailevan taiteilijan leikki-innon saattaa kuitenkin käynnistää uudelleen juuri ulkoisista syistä johtuva pakkoheräte. Uusien sääntöjen myötä inspiroituneesta taiteilijasta tulee taas tuottelias leikkijä.

Leikin ohjaus

Jos leikkii itsekseen tarpeeksi kauan voi olla vaikea löytää uusia ideoita. Taiteilijalla kun on vaistomaisesti taipumus ajautua tuottamaan samankaltaisia teoksia ( syynä tuo aiemmin mainittu persoonallisuus ja oma estetiikka ). Mielikuvitus, joka on lähtökohtaisesti rajaton, saattaakin osoittautua varsin rajalliseksi ja leikkimistä pyrkii ohjaamaan omien tottumuksiensa mukaiseen suuntaan. Yhtenä vaikuttimena ovat myös leikin tuloksena syntyvien teosten laadulliset kriteerit. Usein käykin niin, että mitä pitempään on leikkinyt, sitä tarkemmin haluaa leikkiänsä kontrolloida. Tämä ei varmaankaan johtune mielikuvituksen puutteesta, vaan pikemminkin vuosien ja vuosikymmenien mukanaan tuomasta osaamisesta ja taidosta jotka mahdollistavat leikin pienimpienkin yksityiskohtien hallinnan. Leikkiura asettuukin mielenkiintoiseen valoon kun aloittaa prosessin päämääränään vapauden tavoittelu ja päätyy sitä itse osaamispääoman karttumisen myötä vapaaehtoisesti rajoittamaan. Löytyisiköhän se kaivattu vapaus sieltä jos hölläisi kontrollia ja opettelisi jättämään enemmän tilaa sattumalle, vapauden alkuaineelle ja leikin innoittajalle?

Sattumientäyteistä kesää. Leikkikää rennon vapautuneesti itsenne ja toistenne kanssa.

Ilkka Niemeläinen

Kirjoittaja on Forum Artisin puheenjohtaja, muusikko ja sävetäjä.

Kulttuuri ja taide ovat jokaisen ihmisen perusoikeuksia

Olen työskennellyt ohjaajana vanhusten parissa yli 30 vuotta. Enemmän kuin ohjaaja olen kokenut olevani mahdollistaja, nykyinen nimikkeeni on kulttuuriohjaaja. Olen työskennellyt hoivakodeissa, palvelutaloissa, muistihäiriöisten yksiköissä ja senioritaloissa. Koulutukseni on kulttuurin puolelta ja olen mieltänyt kulttuurin ja taiteen vahvasti hoitoa tukevaksi toiminnaksi. Työskentelin pitkään Osmonkallion vanhustenkodissa, missä kulttuurin ja taiteen merkitystä arvostettiin, asukkaat, henkilökunta ja omaisetkin pääsivät nauttimaan tästä tarjonnasta. Tämä oli tukemassa vahvan yhteisöllisyyden rakentumista. Nykyisin työskentelen Helsingin kaupungin palvelutalossa.

Näkemykseni mukaan meillä kaikilla on jokin taiteenalue, joka voimauttaa ja jonka kautta voimme kanavoida tunteitamme, iloa, surua, ahdistusta, nautintoa. Kanava joka auttaa meitä jaksamaan arjessa ja sen tuomissa haasteissa. Saamme syntymässä lahjaksi taiteen kokemisen taidon, joka säilyy meillä viimeiseen hengenvetoon asti. Aktiivielämämme aikana meillä on mahdollisuus hakeutua konsertteihin, tanssimaan, maalaamaan, teatteriin ja erilaisten elämysten pariin. Entä silloin, kun voimat eivät enää riitä tai tiellemme tulee väistämättömiä esteitä? Elämä ei ole kokonaista ilman kulttuurin ja taiteen suomia mahdollisuuksia. On ihmisiä, jotka mielestään eivät tarvitse kulttuuria tai taidetta. Onko silloin niin, että he eivät ole löytäneet kanavaansa tai heillä ei ole ollut mahdollista sitä löytää? Ohjaajan tielleni osui kerran nainen, joka kertoi pelkäävänsä lentämistä, tai oikeastaan hän ei ollut koskaan halunnutkaan omien sanojensa mukaan astua lentokoneeseen. Toisin sanoen siihen ei ollut ollut varaa eikä mahdollisuuksia. Vein hänet lentomatkalle, josta tuli ikimuistoinen kokemus.

Taiteilijoiden vierailut tukemassa toimintaa ovat olleet tärkeitä asukkaiden arjessa, elämän suola. On tärkeää, että asioita tehdään oikeasti ja ammattitaidolla. Vapaaehtoisten panosta ei voi vähätellä, mutta mielestäni nuorten taiteilijoiden näkyminen vanhusten maailmassa on erityisen antoisaa. Arvokasta on että taiteilijat haluavat työskennellä vanhusten parissa ja heille suodaan siihen mahdollisuus. Itse olen myös ohjannut kuvataideryhmää, tanssiryhmää, yhteislaulua. Kuitenkin jokaisen taiteilijan tuoma erityisosaaminen on ollut erityisen hieno kokemus. Taiteilijavierailut ovat olleet hyvin erilaisia ja niitä on tehty koko urani aikana 1980 – luvulta lähtien. Taiteilijat ovat tuoneet vanhusten maailmaan hengähdystauon. Monet ovat esiintyneet musiikin, lausunnan, näyttämötaiteen keinoin. On ollut näyttelijöiden lukuhetkiä ja kuvataiteilijoiden maalaustuokioita. Aina musiikki tai teksti ei ole ollut kaikkien mieleen, silloinkin olen vailla murhetta katsonut vanhuksia, jotka voivat kertoa oman mielipiteensä, negatiivisenkin. Liian harvoin olemme ehtineet istua taidetuokion jälkipuinnille. Jälkipuinnille, mitä itse harrastaa ystävänsä kanssa kulttuurinautinnosta poistuessaan. Mieleenpainuvimpia kokemuksia ovat ne, joissa taiteilijat ovat asettuneet pidemmäksi aikaa vanhusten arkeen. Kuvataiteilija Tiina Melingin 9kk pituinen kuvataide jakso palvelutalossa oli hieno kokemus. Monesti ihmiset kuvittelevat, että taiteilijat vain tulevat ja pitävät taideryhmänsä. Jokainen vierailu vaatii paljon oheistyötä. Asukkaat täytyy tuntea. Viittaan alussa ilmaisemaani ajatukseen, että jokaisella meistä on oma voimaantumistaiteemme. Tila missä ryhmä kokoontuu täytyy valmistaa. Ryhmän jäsenet täytyy usein noutaa paikalle, ja viedä ryhmän jälkeen takaisin koteihinsa. Korostan vahvasti kulttuuriohjaajan panosta prosessissa. Vierailevan taiteilijan on myös helpompi toimia kun mukana on ryhmän jäsenet tunteva työpari. Tällöin ryhmään oman ammattitaitonsa tuova taiteilija voi keskittyä rauhassa oman osaamisensa jakamiseen.

Asukkaiden joukossa on myös ollut taiteilijoita. Olemme kirjoittaneet kirjoja, näytelleet, laulaneet kuorossa. Useita kuvataidenäyttelyitä on pystytetty. Kaikki nämä tehty aidosti, oikeasti, kuten asiaan kuuluu, maljoja kohottamalla, puheita pitäen ja kunniavieraat mukaan kutsuen.

Ikä-ihmisten ja taiteilijoiden kohtaaminen on tähän asti ollut taiteilijoiden tarjoamaa upeaa ammattitaitoa. Olisi mielenkiintoista kokeilla asetelmaa toisin päin. Roolien maailma on kiehtonut minua aina. Olen ”pöytälaatikossani” kehitellyt roolivierailumallia. Sairaalaklovnit vierailevat lasten sairaaloissa ympäri maailmaa, kansansaduista tutut hölmöläiset voisivat kenties vierailla vanhusten luona kyselemässä viisauksia hassuihin pulmiinsa.

Taide ja kulttuuri kuuluu kaikille!

Petra Kaasinen

Kirjoittaja on kulttuuriohjaaja ja tekee työtä vanhusten parissa.

Menestystekijä

                                                                                                                               24.3.2015 Lahessa

Tiistai-ilta. Makaan tyynyistä kasatussa linnakkeessa neuloen punasävyisillä langoilla värikarttaa suunnitteilla olevaan piirustukseen tai villatakkia käsillä tekemisen meditatiivisuuden tarpeesta. Olen tietokoneella olemisen sijasta läsnä tässä, henkiseltä pääomaltani lähimmäisteni käytettävissä. Tai miten sen nyt ottaa, mikseipä kaikkea kerralla ja samaan aikaan. Koska kukaan ei vie ajatuksiltani tilaa, mietin työelämän menestystekijöitä ja kuuntelen ”Puolita vitutus – tuplaa tulokset” -webinaaria Jari Sarasvuon Stronghold-linnakkeesta.

Kun saat tunne-elämän jarruja vapautettua ja inspiraatioturboa viritettyä sellaisille ahtopaineille, että korkoa korolle -kehitykseen johtava tositekeminen pysyy päällä, kaikenlaiset ihmeet virtaavat tulevaisuudesta nykyhetkeesi.”

Kuulostaa maalarilta hehkuttamassa työhuonesessiotaan: yläpilveä, joka houkuttelevasti vetoaa, mutta jolla on vain vähän tekemistä sen kanssa, kokeeko taiteilija menestyvänsä tai edes pärjäävänsä. Jarilla olisi tarjolla valmis valmennuspaketti, jonka arvolupauksena on, että ”onnellisuus tukee menestymisen todennäköisyyttä hämmentävän voimakkaasti”. Kiinnostaa, mutta mulla on jo henkilökohtainen valmennuspaketti Pillow-linnakkeessani. Siinä tasapaino tuottuu huvittuneisuudesta, joka juontuu itseironiasta, joka on mielestäni rakentavin ja suoritustehokkuutta lisäävin tapa, jolla suhtautua omaan vittuuntuneisuuteensa. Arvolupaukseni on, että taiteellinen toiminta konkretisoi käsitteitä. Kun löydän mielikuvaani vastaavan punaisen langan, sen kuljettaminen kuvaa erinomaisesti juuri punaisen langan kuljettamista. Tunnen onnistumista. Sitä paitsi olen lukenut jo edellisenä päivänä Taloussanomista, että varsinaisia supermenestyjiä yhdistää kuusi ominaisuutta, joista työssäni edellytetään kaikkia. En siis tavallaan edes voi olla vähempää, vaikka vaan aloillani makaan tässä ruumis muurin suojissa. Tietysti valitsisin menestyksistä muutenkin mieluummin superin kuin keskinkertaisen.

En ole ainoa, joka tavoittelee supermenestystä. Sitä tavoittelee kokonainen Suomi työelämästrategiallaan, jonka visiona on tehdä suomalaisesta työelämästä Euroopan parasta vuoteen 2020 mennessä. Visio on hankkeistettu. Hankkeistaminen kuuluu ajan kuvaan. Se on usein myös ainoa kustannustehokas taloudellinen mahdollisuus kattaa muutoksissa välttämättömästä kehittämisestä ja perustehtävien ylläpitämisestäkin aiheutuvia kuluja ilman, että epävarmoina aikoina sitoudutaan vastaamaan pysyvyydestä. Kolmannen sektorin taiteilijavetoisille toimijoille tuttua. Minäkin hankkeistan ja hyödynnän, onhan osaamiseni aikani tuotosta. Vapaana taiteilijana on ollut tilaa itse määritellä, millaista olisi taiteilijan työni, ja nyt se on sen mukaista. Menestyvät ihmiset käyttävät kokonaiskapasiteettiaan, konseptoivat oman osaamisensa ja kääntävät kompensoimalla heikkoutensa vahvuuksiksi. Ihan helppoa, kun vähän pakkokin on.

Ammattitaiteilijoille tyypillisesti en erottele työtä ja vapaa-aikaa. Taloussanomien supermenestyjän piirreluettelon mukaan poikkeuksellisen menestyneitä ihmisiä yhdistää se, etteivät he usko rajanvetoon työn ja elämän välillä, vaan he etsivät keinot liittää perhe, harrastukset, arvot ja intohimot osaksi työtä. Omaa erityisalaani on työelämän kehittäminen sekä ”Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia” -toimenpideohjelman käytäntöönpano taide- ja sote-alan projekteissa. Joinain aamuina jopa sängystä jalkeille nouseminen on minulle osaprojekti.

Tunnustaudun suorittajaksi; olen suoriutunut tähän mennessä aamuisista osaprojekteistanikin pääosin menestyksekkäästi. Ehkä siksi, että en kamalasti pelkää epäonnistumisia, vaan pidän olennaisempana eteenpäin kaatumisen taitoa. Sama se millä tyylillä etenee, kunhan siten pääsee lähemmäksi päämäärää. Se, jolle suojatien koholle maalattu viivakin on porras jolle on noustava, ei osaamattomuuttaan kompuroidessaan putoa kovinkaan korkealta jalustalta.

Ratkaisukeskeisenä ihmisenä nousen enkä melkein. Tiedän, että muutoin elämäntuntu lipuu ohitseni, jään kokemuksista paitsi ja syrjäydyn. Mindfulnessini kirjakaupassa selanneena vietän noustuani ikkunan edessä vartin, valmiina elämälle tai krampille, ja osaan arvostaa seisoskelua vivahteikkaana elämyksenä. Taloussanomien mukaan yksi supermenestyjän piirteestä onkin etsiä hellittämättä uusia kokemuksia. Elämyshakuisuus pitää terveenä ja onnellisena ja edistää persoonallisuuden kasvua vanhetessa. Työelämästrategian tavoitteiden deadline-vuonna 2020 olen itse vasta tuore keski-ikäinen, mutta persoonallisuuden tulisi kai kasvaa samassa suhteessa kuin lihakset halvaantuvat ja toimintakyky uhkaa näivettyä. Ylläpitämällä seikkailunhalua ja uteliaisuutta supermenestyjä synnyttää itsessään myös luovuutta, joka hyödyttää koko yhteiskuntaa. Ja olenhan minä seikkailunhaluinen ja utelias. Ikkunasta tuijotellessani pohdin, millaistakohan olisi ajaa polkupyörällä töihin. Luultavasti hauskaa. Hiukset tarttuisivat huulikiiltoon ja kämmenissä tärisisi renkaiden alla räpisevä sepeli.

Vanhenemishuoleni kanssakaan en ole yksin. Ikääntyminen ja tuotantotapojen muutos Suomessa on eurooppalaista keskiarvoa rajumpi. Kun toimialat, toimintaympäristöt ja koko talouden rakenne muuttuu, on kansantalouden kilpailukyvylle tärkeää saada kaikki voimavarat työelämän käyttöön. Kaikki. Myös tähän mennessä vajaatyöllistettyjenkin, kuten taiteilijoiden. Työelämän kehittämisessä toimialarajapinnoille luodaan luovaa taloutta. Käsitteenä luova talous viittaa samaan edellä mainittuun murrokseen yhteiskunnassa ja talousrakenteessa. Luovassa taloudessa materiaalisen pääoman rinnalle nousee vaikutuksellisena tekijänä aineeton tai henkiseksikin kutsuttu pääoma. Luovassa taloudessa kulttuurin ja luovien alojen osaamista ja palveluja hyödyntäen tuotetaan lisäarvoa yhteiskunnan eri sektoreilla. Taiteilijoiden näkökulmasta luovaa ydintä käytetään jo nyt hyväksi ylipäätään lakisääteisten perusoikeuksien toteutumiseksi. Taide kuuluu kaikille ja kaikkialla.

Mahtavaa. Taiteilijoilla on näinä aikoina rutkasti mahiksia. Taiteilija toimii osana yhteiskuntaa, taiteilijalta halutaan ja johan on taiteellekin markkinat. Taidealoilla synnytetään uusia työpaikkoja, uusia työnkuvia, tuloihin tarttuvia erityis- ja moniammattilaisuuksia. Taiteilija on asiantuntija. Tarvitsee vain ottaa käyttöön kokonaiskapasiteetti, konseptoida ja kompensoida. Taiteilijan taskussa on menestyksen avaimet.

Työelämästrategian mukaan työelämää pitää joustavasti uudistaa vahvistamalla ihmisten halua ja kykyä tulla työelämään ja olla ja jatkaa siellä riittävän kauan terveinä ja motivoituneina. Taideperustaisin menetelmin voidaan saumata oppimisprosesseja työarkeen, räätälöidä ongelmiin ratkaisuja, luoda uusia käytäntöjä, uudistaa työn tekemisen tapoja ja juurruttaa käytäntöjä. Taiteen työkalupakkien välineillä voidaan tukea henkilöstövoimavarojen johtamista ja jeesiä muutosprosessien läpiviemisessä. Taide purkaa jännitteitä ja sitä voidaan käyttää painetta sietävänä kärkenä, kun vieras on edessä. Taide voimaannuttaa jaksamaan työssä ja sen avulla on mahdollista lisätä luontevilla tavoilla palvelujen tuottamisen ja käyttämisen mielekkyyttä. Taidelähtöisin, luottamusta vahvistavin menetelmin voidaan virittää työyhteisöjen sisäistä ja ulkoista yhteistyötä. Taide tarkastelee ja kartoittaa. Se hahmottelee havaintojaan, havahduttelee huomaamaan, houkuttelee tutun toimintaympäristön näkyviin uuden kulman takaa. Taiteella mullistellaan, eheytetään ja nostatetaan keskustelevuutta. Taiteen prosesseilla yhteisöissä on tietoa tuottava luonne, jonka sivutuotteena syntyy hyvinvointia. Taiteelliset lopputulokset myös kommentoivat, taideteoksen monologi on dialogi, jossa vastaanottaja antaa viimeiset merkitykset. Taiteen logiikan perustassa on sen asettuminen kontekstiin. Elastisena ja nopeasti reagoivana se muovautuu strategioihin, käsittää ehdottomuuksia ja kuitenkin sen hyödyntäminen rohkaisee hallittuun kokeilevaan riskinottoon. Taidetta soveltaen kätilöidään innovaatioita. Taide on viilto esiripussa, jonka takaa paljastuu mahdollisten tulevaisuushorisonttien monikko. Taide kanavoi. Se aktivoi, rauhoittaa, innostaa, pysäyttää äärelleen, peilaa laatua, on esimerkki, on osa jotakin laajempaa. Taide on monimuotoista, useatahoista, sidoksista ja viittaavaa, aivan kuten työelämä. Tai maailma. Taide on tilanne, teko ja paikka, joka osallistaa ihmistä omaan olemassaoloonsa.

Vähättelemättä vähempi ei riitä, jos mainitaan jotakin siitä, mihin taiteella työelämässä voi osua. Koska työtäni ja luottamustoimivastuuta on edistää taiteilijoiden työllisyyttä, toimintaedellytyksiä ja tulonmuodostusta, on tehtäväni välittää taiteilijoita menestyksen avaimet taskussaan sinne, missä ne sopivat työelämän rakenteiden välioviin. Uskon taiteilijoiden yksilöllisiin erityisosaamisiin, joille on paikkansa, uskon ihmisiin, uskon taiteen mahdollisuuksiin, ja jostain olen joskus lukenut senkin, että menestyksen perusta on uskoa siihen mitä on tekemässä. Uskoani vahvistaa, että samalla kun taidekentällä yhtäällä kuhisee arvokeskustelu vapaan taiteen uhanalaisuudesta ja taiteen välineellistämisen uhkakuvista, löytävät toisaalla eri alojen ammattitaiteilijat itselleen mielekkäitä tuloa tuottavia tapoja toimia taiteilijoina ja tehdä taidetta uusissa yhteyksissä. Vapaa taiteilija on vapaa uraamaan omaa ammatillista kehitystään poikkeamaan tahallisesti ulos oman alansa konventioista. Taiteilijana voi menestyä monin tavoin. Olennaista on, että taiteilija kokee tekevänsä työtään taiteilijana ja että se työ on merkityksellistä. Joskus menestymisen kokemus ei ole edes itsestä kiinni. Taloussanomien supermenestykseen yltäneitäkin on siivittänyt superiinsa toisten osallistujien lahjakkuus. Luotsaamani kuvataiteilijoita työllistävän ja hyvinvointia tuottavan hankkeen menestyksekkyys perustuu samaan siipeilyyn. Menestys on syntynyt, kun lahjakkaimmat ovat uhrautuneet toisten onnen vuoksi, tässä tapauksessa minun onneni, jota menestys näin paljon kiinnostaa. Ilman supermenestyjäominaisuuksia omaavia taiteilijoita työskentelemässä jaetut intressit edellä ei olisi hanketta ollenkaan, ei olisi onnistuttu niin paljossa, eikä maksettu taiteilijan työstä seitsemääkymmentäneljää kuukausipalkkaa viidelletoista taiteilijalle kahden vuoden aikana – kaupungissa, jonka työttömyysprosentti on yli 19%.

Palkitsevaa työtä tekisi ilman taloudellista korvaustakin. Enemmistö taiteilijoista tekeekin. Yksin, yhteisöissä, yhdistyksissä, yhteiskunnassa. Sielläkin missä rahaa on. Itsensä elättäminen taiteella ei ole se käytetyin taiteilijan menestyksen mittari. Taloussanomien supermenestyjätkään eivät näe rahaa korvauksena työstä, palkkana jota voi käyttää henkilökohtaisiin menoihin, vaan erittäin menestyneille ihmisille raha on vastuuta, keino kasvattaa toimintaa, palkita toisten työ ja antaa jotain takaisin yhteiskunnalle. Taiteilijat antavat usein kaikkensa, eivätkä vain jotain.

Yhteiskunnalle taide voimavarana on kuin pohjavesi, itsestään selvä ammentamisesta tyhjentymätön voitehinen lähde. Sitä ei tarvitse ajatella ja ostaa palveluna, kun sitähän virtaa hanasta ilmaiseksi. Paitsi ettei työtön taiteilijakaan ole ilmainen. Ammatista riippumatta jokainen työtön kustantaa yhteiskunnalle vuodessa noin vuosiapurahan verran, pitkäaikaistyöttömänä huomattavasti enemmän.

Työelämän murtuminen koskettaa niitäkin taiteilijoita, jotka eivät itse pyri työllistymään sovittamalla taidetyötään uusiin merkityksiin. Taiteilijoilla on juuri nyt ansaittuna tilaisuutena otettava, vaikkakin pyytämättä annettu, vastuu olla itse määrittelemässä, millaiseksi ja miten eri sektoreilla hyödynnettävää taidetta soveltavaa kenttää ammattimaistetaan tavalla, jossa otetaan huomioon eri taidealojen erityispiirteet, vapaan taiteen tieteen perustutkimukseen verrattava itseisarvo ja taiteilijan ammatti-identiteetin suojelu. Miten johdamme taidealaa menestykseen, millaiset ovat taidetyön ehdot? Omakohtaisesta marginaalista käsin taiteilijan on helppoa suhtautua empaattisesti muuttuvaan yhteiskuntaan ja murtuvaan työelämään. Sitä haluaakin vaikuttaa yhteiseen. Taloussanomien supermenestyjämäärittelyn mukaan poikkeuksellisen menestyneet johtajat menevät toisen asemaan asettumisesta askeleen pidemmälle, uskomattomaan empaattisuuteen, jossa ei riitä pelkkä tarpeiden ja ongelmien tunnistaminen, vaan niiden kokeminen työntekijöiden töitä tekemällä. Taiteilijatkin hyppäävät tekemässä toisten töitä, niitä muita töitä, rahoittaakseen itselleen mahdollisuuden tehdä taiteellista työtä, menestyä. Mutta on osattava olla myös ehdoton ja tunnettava arvonsa. Ehkä vuoteen 2020 mennessä taiteilijat hyppäävät työelämässä taiteilijoina silkasta työnilosta ja rahasta. Paitsi minä, tuskin hyppäisin.

Tiistai, tavallinen päivä. Aamutuijottelun jälkeen raivasin sähköpostit. Kuntosalilla unohdin jalan, keskityin kehittämään sitä mikä toimii ja kasvattamaan immateriaalista pääomaa. Maksimoin mahdollisuuksia. Jos jalka lähtee, minä aion mennä hartiavoimin eri suuntaan. Toimistolla haalin tutkimusmateriaaleja, tulkitsin budjettia ja sparrasin työntekijäkollegaa sivualan opinnoissa. Vaikka lonkka rajoittaa istumista jatkuvasti hankalammin, olin silti tehokas, en vaan yhtään vaikuta siltä. En taaskaan tuhlannut työaikaa vessassa, koska kusen pöntön reunan yli entistä tavallista yhä useammin. Välttelin riskiä nolata itseäni omissa silmissäni, just kun oli jotakin luksuksen tuntuakin ollut, suklaakermavaahtokahvi. Periaatteessa on kohtuullista, että jos ei vietä vessataukoja, voi viettää saman verran aikaa tupakkapaikalla muka lorvien, tosiasiassa ihan hiessä tuottamassa kollegoille nähdyksi, kuulluksi ja tykätyksi tulemisen tunteita hakkaamalla facebook-statuksille peukkunappulaa. Kaikella on hintansa, hyvinvoinnilla vaikeasti mitattava, sätkätupakkatopalla 4,50€, suklaakahvilla ihan sama, tulevaisuuttani en vieläkään ole ehtinyt excelöimään, mutta sen olen laskenut, että normaalia haastavampana tapauksena olen maksanut yhteiskunnalle tämän päivän talouteen suhteutettuna ennen täysi-ikäisyyttäni 280000 euroa keskiarvolasta enemmän ja se velkataakka on raskas. Ihmisarvon sanotaan olevan mittaamaton, mutta vanhemmat kollegat ovat opettaneet, että teosten hinta nousee mitä vähemmän uutta tuotantoa on odotettavissa. Keuhkoahtauman ei siis pitäisi pelottaa yhtä paljon kuin edes joskusmilloin kohenevan elintason houkutella. Käytännössä en kuitenkaan pidättämiseltä rohjennut liikkua ulos asti, viikossa säästää sen 4,50€, sitten suklaakermavaahtokahviin onkin taas varaa. On tehtävä valintoja, vaikka sitten tunne edellä. Nyt makaan tässä, Pillow-linnakkeessani. Värikartta on valmis, punainen lanka seurasi. Tiedän, että lapsivapaana viikonloppuna maalaan kahdessa vuorokaudessa saman verran kuin virka-aikataiteilijana apurahalla viikossa, ei ole kiire. Silpputyö on passelia sellaiselle, jolle melkein mikä tahansa kostautuu viimeistään ylihuomenna. Talouselämän uratiestä luin, että yhä useammat kaiken ikäiset ottavat palkkatyöstä taukoa ja nimittävät ansioluettelon tyhjää ajanjaksoa ”vapaaksi ajatteluksi”. Täytän tässä sellaista tyhjää ajanjaksoa ajattelemalla vapaasti, mikä olisi oma menestystekijäni. Mieleen muistuu sanonta: ”Olet sitä mitä ajattelet”. Ehkä alitajuinen kutsumukseni ei todellakaan olekaan saavuttaa supermenestyjän kyllästyttävästi jo olevaa olotilaa, vaan tulla itse menestystekijäksi. Haluan olla tekijä enkä olija. Se ei ole pitkästyttävää. Enää tarvitsee vain ottaa käyttöön kokonaiskapasiteetti, konseptoida oma osaaminen ja kompensoida puutteet. Ihan helppoa, joku päivä.

Taloussanomissa mainittu supermenestyjiä yhdistävä kuudes ja viimeinen asia on se, että jos hyvänä motivaattorina toimiikin halu todistaa muiden olevan väärässä, niin supermenestyjien tien supermenestykseen avaa todellinen sitoutuminen ja omistautuminen, joka kumpuaa siitä, että supermenestyjillä on jotakin henkilökohtaista, jota he haluavat todistaa menestyksen kannalta tärkeimmälle, eli itselleen.

Minulla todellakin on yksi asia, jonka tahdon joka päivä henkilökohtaisesti itselleni todistaa:

kun kerran nousin, en noussut turhaan.

Eili Ikonen / Miss Kompro

23.3.2015 Taloussanomat, 6 asiaa – nämä piirteet yhdistävät supermenestyjiä

http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2015/03/23/6-asiaa-nama-piirteet-yhdistavat-supermenestyjia/20153684/139

Työelämä 2020 http://www.tyoelama2020.fi/tyoelama_2020_-hanke

Eili Ikonen (Miss Kompro) on lahtelainen statukseltaan työtön kuvataiteilija, jolla on neljäsosassa lihaksiaan synnynnäinen mutaatio, mutta ei vastaavasti huumorintajua. Ikonen vastaa yhteisöntaiteilijakonseptia ja välittäjäporrasta mallintavan Tukeva porras -kumppanuushankkeen koordinoinnista, käynnistelee Pro soveltavan taiteen tila ry:n tuottajana ja toteuttaa taiteilija-kehittäjänä taiteen toimintalogiikkaa hyödyntäviä sujutuksia sote- ja kuvataidealalla työyhteisöille, työryhmille sekä itsenäisille ja ehtii riittävän paljon maalaamaankin.